Mia Hafrén: For the Brave

Kuohu Records

Mia Hafrén antoi reilu kaksi vuotta sitten modernisti sävytetyn, mutta samalla perinteisyyteen selvästi nojaavan poprockin raikaa. Också för dig osasi räväytellä ja revitellä, mutta suurin osa ansiokkaan debyyttialbumin materiaalista osoittautui pohtivammaksi ja ilmavammaksi.

Aiemmin a capella -yhtye Forkissa vaikuttanut Hafrén vaihtoi esikoisen jälkeen kielen ruotsista englanniksi, mikä tietysti avaa potentiaalisia markkinoita huomattavasti enemmän valloitettaviksi. Uusi sinkkuketju käynnistyi puoli vuotta sitten ja nyt neljä sinkkulenkkiä ovat kaikki osa 11 raidan mittaista kakkosalbumia. Asiat ovat muuntuneet ja muuttuneet, mutta kehitys vaikuttaa luonnolliselta ja täysi potentiaali alkaa hiljalleen hahmottumaan.

For the Brave on soinut jo pidempään huoneissani, ja nämä pääosin alle neljään minuuttiin mahtuvat tuokiokuvat ovat parhaimmillaan kiistatta hyvinkin elämänmakuisia, hihasta lupaavasti tempovia ja sieluiltaan sävykkäitä numeroita. Esimerkiksi Who We Are rakentuu Hafrénin vahvaan vokalisointiin ja Let Light In kirjaimellisesti kylpee lauluvoimassa, raitojen pinoutuessa, limittyessä ja täydentäessä toisiaan. For the Brave on kirjaimellisesti laulajan levy, jolla bändin tehtävä on enemmänkin tukea ja kehystää – niin hyvässä kuin pahassa.

Sinkuiksi nostetut Exclusively Yours ja Easy to Love ovat selkeitä tärppejä isoine bändisoundeineen ja moderneine soundiratkaisuineen, joista kumarrus myös tuottajan vastuun Hafrénin kanssa jakavan Oona Kaparin suuntaan. Rohkeaa on myös jättää upea The Phone Call pieneksi ja antaa Goodness (a letter to a dictator) -raidan olla kuten on. Juureva biisi ja pistävä teksti ovat melkoinen yhdistelmä, jolla arvattavan kohteen piirteitä luonnostellaan oivin vedoin. Maailma ei ehkä musiikilla suuremmin muutu, mutta onneksi voimme ja saamme yhä ilmaista itseämme asioista, jotka tuntuvat sydämessä kannanottamisen arvoisilta.

For the Brave on tasaisen vahva ja tanssittavia elementtejä sisältävä poprock-levy, jonka vakavin ongelma on juuri sitkeä tasaisuus. I Refuse on ykkösluokan lyönti, kuten pari em. raitaa, mutta jotenkin kokonaisuudesta jää hieman keskeneräinen vaikutelma. Olisiko The Phone Call pitänyt sittenkin kohottaa isoksi vasararaidaksi ja jääkö The Way jonnekin tiensä varrelle? Pidän kuulemastani, mutta Hafrénin tasoisella äänellä voisi ja saisi tähdätä mielestäni korkeammallekin.