Klara LaFleur: And She Caught a Glimpse of The Ocean

Luova Records

Helmeilevän kevyttä indiepoprockia soittava Klara LaFleur julkaisi melkoisen debyytti-EP:n vajaa vuosi sitten. Mind Sketching summasi bändin ”makuuhuone indien” parempia puolia viiteen raitaan, nostaen rimaa korkeammalle. Se oli silloin ja EP veti maahan yllättävänkin selvän viivan, joka on nyt jätetty tietoisesti taakse.

Debyyttialbumilla ei kuulla ainuttakaan kyseisen EP:n raitaa, eivätkä ne oikein sopisikaan uuden levyn indiekitarapoprockin, kaiketi hiukan japanilaishenkisenkin popin sekä kuusarin tuoksuisen shoegazeilun sekaan. Klara LaFleur pukeutuu nyt uudenlaisiin kuoseihin, joiden uusvanhat leikkaukset ovat tuttuja kitarapoprockin historiasta, mutta istuvat eri tavoin. Eli melodialla mennään ja soundien saralla usvaisuus on katsottu tavoiteltavaksi hyveeksi.

En tiedä mihin levyn pitkä otsikko tarkalleen viittaa, mutta rakkauden problemaattiset vedet ja karikot ovat esikoisen tekstien ydintä, eli perinteisyys on vallalla tuollakin saralla. Samalla kappaleiden mitat ovat lyhentyneet radikaalisti, neljästätoista raidasta vain neljän yltäessä kahden ja puolen minuutin rajapyykin luokse. Luonnosmaisempi lähestymistapa palvelee kuitenkin useimmiten tarkoitusta, etenkin kun levyä tarkastelee kokonaisuutena. Esikoinen on tallennettu ”tee-se-itse hengessä treenikämpällä ja olohuoneissa”, mutta lofi-rosoudesta on kammettu myös etua.

Peräti viiden sinkkulohkaisun pohjustama kiekko starttaa tammikuisella Julialla, jonka sotkuinen terhakkuus lähes hautaa alleen mainion koukun terän. Onneksi kerrostetut vokaalit tulevat pelastuspartiona paikalle, ettei suhina kaikkea sentään mukanaan vie. Huomattavasti hittipotentiaalisempi Depressive Occultry kuullaan vasta viidentenä numerona, mutta toisen sinkun melankolinen melodia kantaakin jo aivan toisella tavalla painonsa. Osumien joukkoon lasketaan myös juuri em. aiemmin soiva Carbon Heart, jolla polveileva meno saa thebeatlesmaisiakin piirteitä.

On hienon hieno linja, joka erottaa tarpeettoman sotkuisen herttaisen kömpelöstä, ja tuon linjan kummallakin puolella Klara LaFleur taitaa nyt seikkailla. Kulku on horjahtelevaa, käsi hapuilee usein tuhdin tuotannon kaidetta turhaan, mutta uskon myös ymmärtäväni monen raidan sielunmaailmaa. Dumpin rullaavasta kitaralaskettelusta Telephonen nykivämpään menoon on etäisyyttä – eikä silti niinkään. Rosoista ja tikkuista, mutta parhaimmillaan hyvinkin toimivaa.