Shout Out Louds: Howl Howl Gaff Gaff
Julkaistu: 24.03.2004
Arvostelija: Jari Jokirinne
Bud Fox
Kun vielä muutama vuosi sitten indiebändin kotimaaksi mainittiin Ruotsi, oli se jonkinlainen takuu edes orastavasta talentista, mutta nykyään se lähinnä herättää epäilyksiä. Svenskit ovat seonneet trendien melskeessä siinä määrin, että entisiset aallonharjalla ratsastajat ovat muuttuneet hieman epätoivoisiksi perässähiihtäjiksi. Kaikkihan sen tietävät että Suomessa tehdään tänäpäivänä rutkasti parempaa ja persoonallisempaa musiikkia kuin länsinaapurissa, mutta uusia mukavia tuttavuuksia sieltäkin yhä silloin tällöin putkahtaa. Myös Shout Out Loudsin voi tähän seuraan niputtaa ja vaikkei Howl Howl Gaff Gaff mikään suuri teos olekaan, löytyy siitä mukavasti pureskeltavaa -ainakin pariksi kuukaudeksi. Kestosuosikiksi asti ei näin vahvasti aikaan sidotuilla soundeilla ja tyylikeinoilla päästä, sillä voin veikata Howl Howl Gaff Gaffin kuulostavan vanhentuneelta jo parin vuoden kuluttua.
Shout Out Loudsin musiikki ja imago kaartuvat nukkavierun ja lievästi retrolta haiskahtavan rokin pariin. Vaikutteet on ilmiselvästi poimittu omilta 70-80-luvun vaihteen suosikeilta ja uskoisimpa poikien hyppivät riemusta jos sortuisin vertaamaan heitä vaikkapa Talking Headsin ja XTC:n kaltaisiin pioneereihin. Sitä en tee, mutta esim. The Strokesia voisi S.O.L:in rinnalle vallan helposti tyrkyttää. Todennäköistä onkin että svedupojat ovat tuosta New Yorkin ihmeestä niin vakuuttuneita, etteivät tajua sen paistavan ilmiselvästi Howl Howl Gaff Gaffista läpi. Mutta toisin kuin useimmat kollegansa, S.O.L ei tyydy pelkkään ulkoa opeteltuun apinointiin, vaan sen meiningissä on selkeästi intoa ja virtaa. Kovin kummoisia biisejä ei bändi ole vielä saanut sorvatuksi, mutta hyvä draivi korvaa pahimmat puutteet.
Howl Howl Gaff Gaff on takuuvarmasti yksi niistä levyistä joita vuoden kuluttua pyörii Anttilan halpalaareissa kolmella eurolla, mutta kuten me kaikki tiedämme – myös niistä voi silloin tällöin ihan kelvollisia levyjä bongata. Tässä olisi ehdolla yksi.
Kommenttien keskiarvo:
Itse en tunne ruotsalaista musiikkikenttää niin hyvin, että osaisin nimetä vain Ruotsissa levyn tai levyjä julkaisseita yhtyeitä. Mutta jos ajatellaan asiaa loogisesti, niin pakkohan Ruotsista on löytyä tälläkin hetkellä yhtä persoonallisia ja mielenkiintoisia yhtyeitä kuin mainitut vaihtoehtoisemmat yhtyeet Suomessa. Suomessa on asukkaita viitisen miljoonaa, Ruotsissa melkein yhdeksän miljoonaa. Jo pelkästään esimerkiksi Göteborgissa on asukkaita melkein yhtä paljon kuin Helsingissä. Asukasluku ei tietenkään suoraan korreloi tämän asian kanssa. En silti voi uskoa suomalaisyhtyeiden asenteen ja lahjakkuuden niin perimmäiseen poikkeavuuteen, että mainittuja kommentteja allekirjoittaisin.
Se, että yhtyeistä ei kantaudu tietoa suomalaisten hyvinkin aktiivisten musiikinkuluttajien korviin, ei tarkoita etteikö kyseessä olevia kriteereitä täyttäviä yhtyeitä löytyisi. On syytä huomioida sellainenkin musiikin leviämiseen vaikuttava seikka, että suuremmissa maissa ja kaupungeissa yhtyeiden on vaikeampi saada huomiota edes paikallisella tasolla. Kun yhtyeitä ja artisteja on enemmän, samalla on enemmän kilpailua niin esiintymis- kuin julkaisumahdollisuuksista. Ne eivät välttämättä parane, vaikka asukaspohja olisikin laajempi.
Totta on kuitenkin se, että tällä hetkellä vaihtoehtoisemman musiikin tila on Suomessa erinomaisen virkeä. Ja on syytä olla erityisen iloinen siitä, että pienempiä mielenkiintoisia yhtyeitä nostetaan parin viikon välein valtakunnallisesti esille esimerkiksi Rumbassa. Mutta samoin kuin vain aniharvat suomalaisbändit saavat levynsä julkaistuksi Ruotsissa, sama tilanne on ruotsalaisyhtyeiden kanssa Suomessa. Kaikki Jokirinteen mainitsemien ruotsalaisyhtyeiden levyt on julkaistu Suomessa. Ne edustavat kuitenkin minimaalista osuutta niistä vaihtoehtoisemman musiikin levyistä, jotka julkaistaan pelkästään Ruotsissa.
Otto Pipatti
Olet aivan oikeassa siinä, että suurin osa ruotsalaisista marginaalibändeistä jää ilman julkaisua Suomessa (ja sen myötä myös pimentoon). Alkuperäinen ideani tekstissä pyrki tuomaan esiin juuri tuon mainitsemasi tilanteen (ehkä hieman provosoivastikin) - Suomessa alakulttuurimusiikin tilanne on parempi kuin vuosiin, Ruotsissa taas heikompi kuin vuosiin.