Viitasen Piia: Ihmisen aika

Omakustanne

Olen kuunnellut Viitasen Piian uutta levyä jo pitkään, reilusti päälle kuukauden ajan, enkä vieläkään pysty täysin käsittämään albumin syvältä kumpuavaa suuruutta. Tiesin tietysti jo odottaa jotain vavahduttavaa, kun syksyinen Paras kellua vaan -sinkku lopetti viimein tauon julkaisurintamalla. Silti Ihmisen aika -levyn pienistä aalloista kasvava voimallisuus saa yhä toistuvasti pohtimaan elämän kummallisuuksia. Iloja, suruja, sattumia – jos sattumaan nyt ensinnäkään uskoo. Elämä on edelleen suurin mysteeri ja ihmeellisin mahdollisuus, jota ei soisi viskattavan hukkaan.

Vuoden 2019 Meidän jälkeemme hiljaisuus -pitkäsoitto syntyi toisessa maailmassa, useammallakin tavalla, eikä menneeseen voi palata, vaikka kuinka haluaisi. Viitasen Piia on nyt vanhempi ja vanhempi, aika kulkee armotta eteenpäin ja edessämme on aina vain hurjempia haasteita, niin yksiöiden kuin koko maailman tasolla. Viitasen Piia ei saarnaa eikä julista, se ei ole tarpeen, kun asioista voi myös puhua toisia sylkemättä. Hän ennemminkin havainnoi ja raapustaa ylös pieniä lappusia näkemästään, joita jotkut voivat pitää tienviittoina, toiset taas heijasteina oudoista ajoista.

Uusi levy on osin yllättävänkin hiljainen, nojatessaan monesti akustisen kitaran ja laulun yksinkertaiseen iättömyyteen. Ne ei löydä mua kelluu ja leijuu herkkien nuottiensa varassa ja Rakkauteni suurin näkee elämän kaiken muuttavan ihmeen edessään, sekä tietysti armottoman ajan, joka väijyy jo taustalla. Sähköisiäkin elementtejä toki kuullaan ja kun sinkkuraita Outo tyttö pääsee maalailemaan eeppisiä viivojaan herkin käsin, on mahdotonta olla tempautumatta mukaan. Melodia leijuu edessä pölyn tavoin, tarkoin valitut sanat osuvat toinen toisensa jälkeen paikoilleen ja yhtäkkiä kasassa on osiaan suurempi tarina.

Eikä asioita tietenkään selitetä puhki, sekään ei ole tarpeen. Jokainen voi päättää tahollaan, mistä Vedenpaisumus tulee ja mitä tulva vie mennessään. Ovatko ne asioita, ajatuksia, haaveita, vai ihan vaan veden pinnalla kelluvia elämän osasia. Ihmisen aika -kappaleen uhkaavat huminataustat ja kohinat ahdistavat, vaan avain taitaa nytkin löytyä sanoista. Tekstin osasista, jotka käsittelevät kerran toisensa jälkeen sivuun ajautuneita ihmisiä, kohtaloita, yksinäisyyttäkin. Maailma saattaa palaa punaisilla liekeillä ympärillämme, mutta pitää silti jatkaa puskemista. Torakkamainen selviytymistaistelukin on osa ihmisyyttä, halusimme sitä tai emme.

Albumi on parhaimmillaan matka, jonka voi tehdä joka kerta hieman eri tavoin. Mutta kun Piritorin kuningas sulkee levyn kerran toisensa jälkeen, tunnen oloni jotenkin puhdistuneeksi. Olen vanhempi ja aina vain vanhempi, enkä pysty tekemään maailmasta itseni näköistä. Kuunnellessani Viitasen Piian uutta levyä päädyn kutienkin useimmiten sellaisiin mielen paikkoihin, joissa tällä kaikella tuntuu olevan hiukan enemmän merkitystä ja järkeä.

Aiemmin on puhuttu folkista ja folkrockista, mutta Ihmisen aika on mielestäni mitä selvimmin laulaja-lauluntekijä-albumi. Nämä ovat lauluja ihmisyydestä, ihmisistä ja niistä asioista, jotka sitovat meidät aikaan. Jos kuolisin tänään, toivoisin hautajaisissani soitettavan Janon. Tuossa kappaleessa on kaikki mitä haluan juuri nyt sanoa itsekin.