Jori Larres: Spacetime

Post-Rift

Tiivis on tahti ja utelias mieli, kun helsinkiläinen Jori Larres pistää kahdeksatta pitkäsoittoa viiteen vuoteen ilmoille. Matka vuoden 2019 Parallels-debyytiltä on ollut pitkä, mutkikas, värikäs ja toisinaan hyvinkin yllättyksellinen. Tämä on melkoinen saavutus, sillä Larres on alati pysytellyt instrumentaalisen, elektronisen ja elokuvamaisen musiikin/äänitaiteen parissa.

Buchla-syntetisaattorit ovat nyt siirtyneet parrasvaloihin ja Larres pyrkiikin tutustumaan noihin ”länsirannikon kokeellisen synteesin soittimiin” erityisesti itselleen tyypillisiä rytmikudoksia ja kuvioita luodessa. Spacetime onkin rytmin levy, polyrytmisyyden ja teemojen vaikeamman hahmottamisen sumentaessa äänikenttiä. Spacetime, eli aika-avaruus, on samaan aikaan simppeli ja vaikeasti hahmoteltava asia. Emme edelleenkään täysin ymmärrä neliulotteisen aika-avaruuden käyttäytymistä ja monet astrofyysiset teoriat ovat yhä monilta osin parhaita arvauksia ja havainnoista luotuja rakennelmia. Universumin salaisuudet ovat edessämme, mutta aina osin salassa ja sekös vain pistää kiehtomaan lisää.

Larres pohti jo syntyjä syviä etenkin Uncurtaining the Night -albumilla, joka vei instrumentaaleja rohkeasti rajoille – ja niiden ylitse. Maailmoita luotiin hetkestä miltei aineettomuudesta, kaiken pyöriessä, kelluessa ja liikkuessa kuin näkymättömien voimien käsissä. Spacetimen kohdalla sumeus häiritsee minua, koska sen takaa en tahdo hahmottaa suurempia kokonaisuuksia, en näe linjoja, kiinnekohtia ja ajatukseni hairahtuvat toistuvasti jonnekin muualle.

Larres ei annakaan nyt samoissa määrin helppoja tarttumakohtia ja/tai kiintopisteitä, vaan Spacetime tuntuu ajelehtivan tilasta ja tilanteesta toiseen, kuulumatta selvästi mihinkään niistä. Harmony on vain väliosa ja mittavampi No Dream soundaa jollekin, jonka pitäisi johtaa jonnekin – vaan minne? Olenko vain hukannut suuntani, miksi haluan mieluummin palata Larresin aiempien töiden pariin? En osaa sanoa, mutta tiedän, että jostain syystä Spacetime ei puhuttele sisintäni kuten monet aiemmat levyt.

Positiivisuus on aina hyvästä, joten kehutaan vielä lopuksi nimiraita Spacetimen asteen leikkisämpää ja liitävämpää kulkua, josta ei ole niinkään pitkä matka ambientin pioneerien ja synaisen progen mestareiden tekemisiin. B-puolen ja levyn sulkeva Black Holes avaa myös kummasti mahdollisuuksia, joita myös uskalletaan hyödyntää. Ehkäpä Spacetime on näin nähtävissä siirtymäkauden levynä, kokeiluna ja uuden linjan ensimmäisenä merkkinä – ken tietää?