Tams: Tams

Omakustanne

Synaisen melankolian tanssimestari ja kaihomaisteri Tams harppasi selvän askeleen eteenpäin, kun Luukas Ojan Iitan vahvistama Dream Come True -sinkku ilmestyi. Esityskieli ei sentään vaihtunut englanniksi kuin parissa lauseessa, mutta tuotannon laadukkuus, laveus ja syvyys taisivat olla niitä todellisia voittosiirtoja biisin merkitystä pohtiessa. Sinkkuja oli kuultu tuota ennen jo enemmänkin, mutta jokin tuntui muuttuneen. Nyt on koittanut aika koota niin sinkut kuin muutkin uudet siivut toisen pitkäsoiton muotoon

Mitä upeammalta, tuotetummalta ja valmiimmalta uuden ja uljaan Tamsin soundi kuulostaa, sitä useammin huomaan kuitenkin pohtivani myös jo lähes viiden vuoden takaista Aikahyppy 1 EP:tä. Kömpelön kasariset soundit ja melankolian kuusiryteiköissä hapuilevat tekstit eivät ole ehkä muuttuneet paljoakaan tässä välissä, ja ovat silti tätä nykyä aivan eri maailmasta. Vuoden 2024 Tams on valmiimpi, oikeampi, aikuisempi – ja rahdun ennalta-arvattavampi, väittäisin. Pelkäisin, kai, kun tuntojani tarkemmin luotaan. Aika mennyt ei koskaan palata voi, vaan ainahan sitä voi kaipailla.

Ja kaivataan sitä uusillakin raidoilla. Rakkaus on sielun kontaktilajeista kovimpia, eikä arvetta täällä kulje ainutkaan. Bussin eurodancemainen jytke on raskautettu suomalaisugrilaisella surumielisyydellä, mutta kulkee se silti ylämäkeään eteenpäin. Kittilän syntetisaattorit jauhavat lempeän armottomalla taonnallaan muistot murusiksi ja liekö kukaan saanut Göstan ja Pet Shop Boysin näin liki toisiaan aiemmin? Aina riittää onneksi tilaa, vaikka deodoranttina saattaa toimia rinnuksille läikkynyt kahvi, joka ei todellakaan ole mitään lattea tai cappuccinoa.

Ankkuriksi sysätty ICD-10 tuo vielä mukaan New Orderin – tietysti, eikä suolaisten kyynelten virtaa mittaa järki, eikä Kärki määrää. Noin itsekin hiukan toisia lainaillakseni. Tams jalostaa jollain kumman noituudella melankoliasta eurouskottavaa ja discokelpoista bittivirtaa, jolloin tämä on – ja ei ole – sitä tutuinta kaihohuttua. Soundialkemiaa, neroutta, yksinkertaisuutta, sanat loppuvat kesken.

Mitä sitten käteen jää? Tämä musiikki tanssittaa ja itkettää samaan aikaan. Se on järkyttävän kasaria ja puhtaan 20-lukua, sekä lukemattomia pieniä asioita kyseisten laitojen väliltä. Tams nostaakin kuulijan eteen hieman läpinäkyvän peilin, josta jokainen voi tarkkailla niitä osia mitä haluaa, joko eteen- tai taaksepäin. Melodiat ovat kohdillaan, synaiset soundikoukut ovat aina vain terävämpiä ja persoonallisuudesta ymmärretään pitää kiinni, onneksi.