Avaruusasema: Kilonova

Omakustanne

Imatralainen progeisen pop-rockin ja avaruusmusiikin toisiinsa telakoinut Avaruusasema leijui vastaan taannoin sinkkukoosteessa. Ohikulkija oli, ja on tietysti yhä, ensiluokkainen hybridi monien genrejen eri puolista. Sama meno jatkuu myös pitkäsoittomitassa, spektrin vain laventuessa ja rikastuessa.

Lounge-pitoisuudet ampuvat kattoon, kun Yläkannella diskopoppailee avaruuden lemmenlaivan tavoin. Ihan uskomattoman upeaa ja superrohkeaa, koska soundien puolesta yhtye asettuu helposti kivitettävien sektorille. Entäpä sitten Palava aurinko? Tämähän on kuin kasarista stadionpoprockia ja Absoluuttista Nollapistettä olisi yhdistetty toisiinsa, davidgilmourmaisen kitarasoolon kruunatessa koko komeuden. On isoa, on elokuvamaista ja on ihan mahdottoman tarttuvaa progepoprockhittiä. On jo haastavaa tunnistaa menneiden tekijöiden taidot, voimat ja salaisuudet, mutta todellisen taitotempun ryhmä tekee ujuttaessaan kaiken tämän omaan soundiinsa, omiin tarinoihinsa.

Lasisilmä voisi helposti sortua vartti-Marillioniksi, mutta vielä mitä. En ihan allekirjoita saatekirjeen puheita The Policen suunnista, mutta onhan tuossa sentään toinenkin unssi pyhää Genesistä kompensoimassa. Orgaanisuus on noussut kunniaan kolmannella pitkäsoitolla, krautahtavien replikanttien vaihtuessa folkahtavissakin ympäristöissä viihtyviin käsityöläisiin. Eikä matka taida suinkaan päättyä tähän, tai ainakin allekirjoittanut arvelee tulevan neljännen pitkäsoiton edustavan jälleen jotain hivenen erilaista.

Vaan miksi tähyilisin loputtomasti tulevaan, kun voin olla tässä ja nyt. Kilonova vaatii yhä rakkautta ja aikaa, mutta paljon kerroksia on jo kuorittu tiiviin ytimen ympäriltä. Jos jokin elokuva pitäisi nostaa elokuvamaisen albumin verrokiksi, sellainen voisi olla vaikka uusi Dyyni – tai miksipä ei sen vanhakin.