M: Mustarastaat tulivat

Playground Music Finland

Kaksi vuotta sitten huomasin päätyneeni yllättäen nostalgiabileisiin. M, eli Minja Koski, halusi jostain syystä versioida 60-luvun pop-iskelmiä ja näin jälkikäteen katsottuna Lauluja 1960-luvulta keikuttikin onnistuneesti venettä. En ehkä alkujaan ollut kaikkein ilahtunein coveri-kampanjasta, mutta M sai taian toimimaan ja albumin tiimoilta sukeutui onnistuneita esiintymisiä.

Kaikki kunnia menneelle, mutta kyllä teki hyvää kuulla viime kevättalvella viimein myös uutta M-musiikkia. Molotovin cocktail -sinkku toi modernin popin voimalliset syntetisaattorit takaisin juhliin, sävyt tummenivat pari astetta ja sykkivä basso sai muistelemaan täydellisyyttä hiponutta syksyn 2020 Punainen ovi -pitkäsoittoa. Kyseinen levy tiivisti kokonaisuutena mielestäni paljon siitä, mikä teki artistista nimeltä M yhden lupaavimmista 10-luvun jälkipuolen kotimaisista tekijöistä. Voiko uudella levyllä olla näin mitään saumaa vertailussa leveähartiaiseen edeltäjäänsä?

Kyllä, uskaltaisin väittää näin, vaikka nokkimisjärjestys taitaa yhä kääntyä loppupisteissä niukasti edeltäjän eduksi. Vahva sinkkusarja on jo valmistanut tietä uutukaiselle, joka on hiljalleen paljastanut tulevaa raita ja kuva kerrallaan, mutta todellisen testin tehnee vasta itsensä aika.

Sinkuista viimekesäinen Seitsemältä niityltä kaipaili perinteisemmin rakkautta juhannustaikoja kerraten, kun taas alkuvuodesta 2024 ilmestynyt Valvotaan koko yö toi yön väreihin urbaaneja sävyjä. Kohtalokasta punaista tietysti, mutta myös suruista sinistä ja vaikeammin tulkittavaa keltaoranssia. Vivahde-erot saattavat ensikuulemalla vaikuttaa vähäisiltä, vaan juuri siellä tapahtuu mielestäni kokonaisuuden kannalta merkittävimpiä painopisteen vaihtumisia. M kertoo usein ristiriitaisista tunteista, vaistonvaraisista siirroista ja sattuman voimasta, joka saattaa olla kaikkea muuta kuin sattumaa. Leikkimielisyys ja syvin vakavuus voivat olla vieretysten, eikä kuulija aina osaa sanoa kumpi on kumpi. Toden eri tasot limittyvät myös siten, että kerroksia on vaikea erottaa toisistaan.

M ei tarpeettomasti taustoita tarinoitaan, vaan vierittää pallon kuulijan syliin. Minne nimikappaleen mustarastaat lentävät ja mistä ne oikeastaan edes tulivat? Kuka on folkahtavan Vellamon pyrstönsä hukannut vedenneito ja pääseekö hän koskaan takaisin vesiinsä? Entä keitä Nuo lapset todellisuudessa ovat? He tuntuvat ilmestyneen jonkin menneen elokuvan naarmuisesta kelasta, viulun soidessa viehättävästi ja antaessa vain sen verran tahtia, että muistamme kyseessä olevan yhä musiikin. Haamuja, ajatuksia, toiveita – maailma on kiehtovan erilainen, kun M luonnostelee sitä vapain viivoin ja linjoin.

Mustarastaat tulivat on moderni pop-levy, joka ei kuulosta läheskään aina modernilta, tai edes popilta. Siinä missä pidin alkujaan Lauluja 1960-luvulta -levyä vain välityönä, sivuaskeleena, on se selvästi muuntanut jotain oleellista M:n maailmassa. Levyt muodostavatkin nyt kaaren, jonka kummastakin päässä löytyy aarteiden lisäksi mahdollisuuksia jatkaa vaikka mihin.