Ludalloy: Lumenari

Omakustanne

Utuista kitararockia soittava Ludalloy julkaisi vajaa kolme vuotta sitten Sine-pitkäsoiton, jolla debytanteille tuttuun tapaan koottiin yhteen kaikenlaista uran alkupuolelta. Niukoilla saatesanoilla varustettu Lumenari on kuuleman mukaan teemalevy, mutta materiaalin syntyhistoriaa tai aikahaitaria ei avata mitenkään. Ehkä niin on myös parempi, sillä kompromisseja Ludalloy ei tunnu muutenkaan suosivan.

Shoegazen ja indierockin murikoista kasattu avausraita Mystic Room on todellinen joko/tai -hetki. Harvoin levyä avataan päälle 13 minuutin post-rock järkäleellä, joka on pidempi kuin sitä seuraavat kolme biisiä. Pinnat ovat myös karumpia ja kovempia, kuin vaikkapa toisena kuultavalla I Was The Wind -sinkulla, joka selvemmin avaa syliään myös dreampopahtavammalle soundille, jos nyt säröinen kitara yhä keulapaikalla onkin. A-puolen sulkeva Every Form rohkenee paljastaa entistäkin enemmän popin kylkeä ja ykkössinkun kruunu istuu alle neliminuuttisen valioyksilön otsalle luonnollisimmin.

B-puolella rakenne on peilikuvamainen, kun tumma, postrockahtava ja säröinen Dark Plight sulkee kiekon lähes 14 minuutin mitallaan. Ankkurin paino on armoton ja muoto täysin omilla säännöillään luotu. Roso ei kuitenkaan peitä tai tuhoa biisin omanlaistaan kauneutta, kun välillä kuljetaan hyvinkin syvällä hiljaisuuden usvissa. Lähimmäs ns. valtavirran pyörteitä päästäneen Autumns Bloomin väriloistossa, vaan nytkin progehtavat ja hämyisemmät vivahteet sotkevat pasmoja. On täysin kuulijasta kiinni, että saako kauhan vatkaus sopasta esiin herkullisia makuja vai ikäviä sattumia, mutta reaktioita näin omanlaisensa muoto synnyttää taatusti.

Kuuden biisin mittainen Lumenari on selvästi punnittu ja suunniteltu kokonaisuus. Kahden valtaisan musiikillisen järkäleen reunustama ja mielenkiintoisia kivipuutarhoja niiden väliin piirtelevä albumi, joka kulkee valitsemallaan tiellä. Karuus ja kauneus pitävät toisiaan kädestä, mutta mielestäni tuota ulottuvuutta olisi voinut hyödyntää vieläkin rohkeammin niin soundien kuin sovitusten saralla. Vokaalit hukkuvat nyt hivenen liikaa rämiseviin valleihin ja toisaalta vallien terät olisivat voineet yltää vieläkin syvemmälle.

Pienistä puutteistaan ja hetkittäisestä keskeneräisyydestään huolimatta Lumenari on kuitenkin myös selvä harppaus eteenpäin. Se sementoi bändin soundia ja vie ryhmää johdonmukaisesti eteenpäin, sulkematta yhtäkään tyylillisesti keskeistä ovea tai ikkunaa takanaan. Uuden kiekon myötä yhtye myös avaa itselleen uusia mahdollisuuksia, kun reunat ja rajat lipuvat hiljalleen vain kauemmas ja kauemmas.