Ippe Nilsson & The Narrows Bros.: Ippe Nilsson & The Narrows Bros.

Omakustanne

Ippe Nilsson & The Narrows Bros. on 60-luvun melodiselle kitararockille hillityin elein kunniaa tekevä yhtye, joka koostuu asiansa osaavista taitajista. Kuten otsikkokin vihjaa, kotimainen bändi on rakentunut vokalisti/kitaristi Ippe Nilssonin kirjoittamien biisien ympärille, toisen perustajajäsenen ollessa Sammal-yhtyeestäkin tutun Jura Salmen.

Pandemian aikana perustettu ryhmä julkaisi debyyttialbuminsa tammikuun alkupuolella ja kyseessä saattaa olla vain studiossa toimiva combo, ainakin näin aluksi. Ymmärtääkseni debyytiltä ei ole myöskään lohkottu sen kummemmin sinkkuja, joten debyytti on debyytti kaikilla tasoilla. Vaan tarttuvuutta yhdeksästä raidasta ei jää ainakaan puuttumaan, ja sinkkupotentiaalisimpia numeroita on ilo listata.

B-puolelle päätynyt Lord of the World on nimeään sympaattisempi ja herttaisempi kuusaripoprokkis, jolla melodiat sulattavat jäät ja stemmat osuvat kohdilleen. Eikä melodiaa ylikäytetä, ennemminkin päinvastoin. Ainoana siivuna viiden minuutin haamurajan ylittävä Cheerleader pystyy puolestaan pitämään pom-pomit liikkeessä viimeiseen sekuntiin asti. Valentine’s Day Is Made for Us on enemmänkin läheltä piti -tilanne, mutta potentiaalia tuoltakin suunnalta voi aistia.

Melankolian sininen juonne on olennainen osa bändin soundista, jossa myös lämpö ja orgaanisuus ovat ehdottoman keskeisiä tekijöitä. Instrumentaaliraita Blues Dog & The Rattling Donkey puristelee tahollaan räväkämmän ja perinnetietoisemman Amerikan soundin jäljillä ja jo avausraita Shirley asettuu mieluummin nojailemaan taaksepäin, kuin varsinaisesti rikkoo uutta tannerta edestään, tai lähtisi sen hurjempaan pyöritykseen. Asettuneempi tunnelmointi ja harkitummat siirrot leimaavatkin esikoisalbumia kauttaaltaan.

Nättiä siis on, toisinaan suorastaan viehättävää, vaan jäin kaipaamaan lisää jonkin sortin revittelyjä. Enkä puhu nyt vain biisien nopeuttamisesta tai karsinnasta, vaan ihan sovitusten rohkeaa avausta ja sinällään toimivan materiaalin rohkeampaa koettelua. Is There Light Yet? haiskahtaa parhaimmillaan jopa The Beatlesille, mutta lopputulos on lähempänä ujoa jukeboksiin nojailua. Black Canary ei saa siipiensä alle ilmaa, eikä One Expression Man osaa hyödyntää thebyrdsismiään läheskään optimaalisesti.

Kaiken natinan ja risujen jälkeen on silti nostettava esiin myös se, että bändillä on se toinen puoli materiaalista jo tiukemmin hallussaan. Kuusarin kitararock on pohjaton kaivo, josta kannattaakin nostaa aarteita myös tulevaisuudessa – ja ehkäpä vielä hivenen rohkeammalla asenteella?