Divr: Is This Water

We Jazz Records

Sveitsiläinen Divr on herkullisen askarruttava trio, jonka uusi albumi jäi vain jotenkin soimaan maailmaani. Keskiötä välttelevä musiikki jäi aivan kuin huhuilemaan varjojen takaa marginaalista. Työnsin sen takaisin hyllylle pariinkin otteeseen, mutta huhuilu ei päättynyt.

Lopulta halusin ratkaista edes jotenkin kumman pitkäsoiton esittämän haasteen ja arvoituksen, mutta jo silkka lajitunnistus tuotti poikkeuksellisen runsaasti ongelmia. Periaatteessa ryhmän instrumentaalimusiikki sijoittuu jonnekin modernin jazzin ja avantgarden rajamaille, mutta todellisuudessa sen luokitus on ensinnäkin mahdotonta ja toisekseen suhteellisen turhaa. Koska jotain koordinaatteja on kuitenkin rakentavaa antaa levyarvion kaltaisessa tekstissä, lähdemme liikkeelle modernista instrumentaalijazzista.

Piano, basso ja rummut seikkailevat nuottien ihmeellisissä maailmoissa, antaen piut paut ns. säännöille. Trio luo toisinaan väläyksenomaisia kuvia, joissa samaan aikaan tuntuu olevan useampi otos päällekkäin. Kiivaasti kiiruhtava piano manaa urbaaneja kanjoneita, niiden halki virtaa rumpujen jostain tuoma joki ja basso kuhisee kaiken päälle muurahaispesän lailla. Näin luettuna lopputulema voi tuntua oudolle, kaoottisellekin, mutta magia syntyykin osasten sovittamisesta toisiinsa.

Rakenteet ovat uljaita, rohkeitakin, eikä komeimpiakaan rakennelmia tyydytä pitämään pitkään koossa. Liike ja muutos toimivat perusvoimina. Saatesanoissakin muistetaan tuoda esiin, kuinka yhdessä biisissä voi olla kolme eri kelloa, kukin yhdelle soittimelle. Rytmit kohtaavat, erkanevat toisistaan ja kohtaavat taas. Sykliset kehät kehystävät toisiaan ja kun kaaret kohtaavat, on vaikutus sanalla sanoen järisyttävä.

Kikkailua ja harhailua, saattaa joku huudahtaa, ja jokaisella on tietysti oikeus mielipiteeseensä. Tea High vie vain niin korkealle ja Supreme Sweetness niin syvälle yöhön, ettei niitä voi ohittaa silkkana virtuoosien taitokisailuna. Trio maalailee toisinaan hyvinkin yksityiskohtaisia ja pyräyksittäin kasvavia suurempia maalauksia, siirtyen seuraavassa hetkessä luonnosmaisiin vetoihin. Kutsun musiikkia usein elokuvalliseksi, ehkä turhankin usein, mutta Divr jos kuka pystyy siirtämään nuotit eläviin kuviin silkan mielikuvituksen voimin.

Onko se sitten enemmän jazzia vai avantgardea? Onko se lintu vai kala? En minä tiedä, mutta se ui ja lentää, antaa meille melodioita ja räjäyttää kaiken hetkessä osiinsa. Sen täytyy siis olla Divr.