The Paladin: Cockroach Crusade

Omakustanne

Reilu kaksi vuotta sitten Helsingistä kotoisin oleva The Paladin tuli vastaan pienjulkaisukoostetta kasatessa. Ryhmän demolla stoner savusi ja heavy rock raikui kovin 70-lukulaisessa hengessä, eikä perusjuttuja lähdetty turhaan piirtelemään työpöydän ääressä uudestaan. Ymmärtääkseni tässä välissä ei ole julkaisuja ilmestynyt, joten bändi jatkaa suoraan debyyttialbumillaan siitä mihin demo trion tuolloin jätti.

Ja tuon voi ottaa täysin kirjaimellisesti, sillä Cockroach Crusaden kaksi ensimmäistä raitaa ovat em. demon biisit. Todellista potinräjäyttäjää pitää kuitenkin odottaa hiukan pidempään, sillä avauskaksikon vanavedessä lyöntivuoroon pääsevä Pilgrimage saa vasta psykedeelisesti värittyneen space-stoner-heavy paketin lentämään täydessä väriloistossaan. Seitsemän minuutin mitassaan veto on lyhin, mutta nyt jokainen sekunti on perusteltu ja paikallaan.

Kahden vokalistin yhteistyö ja tuhti rytmiryhmän uurastus auttavat asiaa, groovaavan poljennon viimeistellessä kunnarilyönnin. Stoneria tarpeettoman usein vaivaava kankeus katoaa myös näissä kohdin horisontin taa, vaikka se muilla raidoilla lähemmäs ehkä hektittäin kerkeääkin. Aivan saman kaliiberin onnistumista ei jytäpuolelta osu toista, mutta ankkuri Dark Academia polkee kyllä lupaavasti ja päästää tyylipuhtaan kitarasoolon karkaamaan avaruuksiin. Doom-viba ja vokaalien voima lasketaan myös plussasektoriin.

Loppurähinöitä ennen Sweet Milk of Our Tears puristaa akustisemmin ja hellemmin, eikä lähemmäs yhdeksän minuutin mittakaan osoittaudu ongelmaksi, kun siipien alle saadaan haalittua nostattavia pyörteitä. Melodisempi ja pehmeämpi tyyli istuukin niissä määrin The Paladinin pirtaan, että suuntaa kannattaisi mielestäni kartoittaa tulevaisuudessa enemmän.

Muilta osin albumi jättää vielä petraamisen varaa, mutta kun perusasiat ovat kunnossa, on tästä kliseisesti hyvä jatkaa kohti tummempia, tuimempia ja timanttisempia koitoksia.