Anis Kiitu: Kaihola

Humu Records

Anis Kiitu on fuusiofolk-yhtyeeksi itsensä ilmoittava ryhmä, jonka riisuttu ja rosoinen folk kävi tutuksi syksyn 2021 Kaunis / Kaihola -tuplasinkulla. Kyseinen biisikaksikko avaa myös debyyttialbumin, ja tuo onkin melkoinen tapa käynnistää esikoiskiekko, koska Kaunis viskaa silmille pisteliään patterillisen laatusanoja.

On täysin aiheellista ihmetellä ja ehkä jopa kyseenalaistaa moinen päätös. Pitääkö satunnainen kuulija viskata välittömästi ronskin folk-altaan syvään päätyyn, koska monelle näin ”rikas ja värikäs” kieli voi muodostua ylittämättömäksi muuriksi, etenkin kun vastaavaa pommitusta ei koeta muilla raidoilla. Kaihola jatkaa surumielistä kauhomista elämän virrassa ylöspäin, eikä kumpikaan tuplasinkun siivu ole menettänyt tippaakaan voimiaan tässä välissä.

Albumi saa kokonaisuutena pohtimaan ikuisia kauneuden ja rumuuden määreitä, sillä juuri näiden itsestään selvien ja aina tulkinnanvaraisten ainesten äärellä Anna-Riikka Vehviläisen kirjoittamat kappaleet liikkuvat. Miten sanat meihin vaikuttavatkaan, etenkin kun niiden kylkeen nidotaan monitulkintaisia ja tulkinnanvaraisia merkityksiä. Alun Kaunis pelaa kiistatta selvimmin shokkiefektillään, mutta jos/kun tuon testin ja kynnyksen yli pääsee, niin sen takaa löytyy paljon, paljon muutakin. Antakaa siis levylle reilu mahdollisuus, koska sen Kaihola satunnaisista kuopistaan huolimatta ansaitsee.

Akustisia soittimia suosiva soitto on itsessään mitä viehättävintä, mikä toimii ensinnäkin loistavasti sanojen kumppanina ja toisekseen luo albumille omanlaisensa tunnelman. Vehviläisen viulu ja sitä parilla raidalla komppaava sello löytävät korvieni mielestä juuri oikeat nuotit, enkä väsy ihmettelemään haitarin kaltaisen ’perussoittimen’ kykyä muuntua tarpeen mukaan. Matka Hei poika -rallin riehakkuudesta Ilmaa -vedon syvään svengiin ja Villisorsijan lattarimaiseen poljentoon on pitkä, vaan kaikki tuo mahtuu ongelmitta samoihin kansiin.

Ironia ja sarkasmi ovat peruskauraa, kun Riston poliittinen puhe Pulut-raidalla pääsee oikein kunnolla vauhtiin. Hekotellessa kannattaa kuitenkin pohtia, kuinka lähelle tämä selvästi överiksi vedetty puhe hetkittäin silti osuukaan. Stepan rapit Muistola-sinkulla ovat myös niitä vaikeammin kokonaisuuteen aluksi istuvia lisiä, joista kasvaa kuitenkin olennainen osa albumin suurempaa tarinaa.

Anis Kiitu tykkää tuuppia kuulijaa – ja kaiketi myös itseään – ulos mukavuussektorilta, koska tuolla ulkona, kauempana, liki marginaaleja, tapahtuu kaikenlaista kokemisen, tuntemisen, kuulemisen ja näkemisen arvoista.