Antti Autio: Täällä sinua kaivataan

Soit Se Silti

Antti Aution folkahtava poprock on käynyt vuosi vuodelta kimurantimmaksi ja haastavammaksi. Samaan aikaan kun laulaja/lauluntekijä on siirtynyt suorempiin sanoihin, sekä tarvittaessa kovempiin soundeihin, tuntuvat taustoille piirtyvät suuremmat kuvat vain monimutkaistuvan. Aution neljäs studioalbumi onkin jo niin lavea kattaus kaikkea mahdollista folkahtavan popin, rockin ja laulaja/lauluntekijä -tyyppisen materiaalin ympäristöstä, ettei kiekkoa pilkota tuosta vain siisteihin osasiin.

Viimesyksyinen sinkkuraita Norja löysi korvani keikkuen ja välkkyen, aivan kuin jostain kaukaa olisi laulettu postikortti. Biisin simppeli pop-rakenne ja heleät soundit pehmensivät ahdistuneita lyriikoita, taustan la-la-la-laulujen vain korostaessa potretin vinoutta. Vuoden alussa julkaistu Vittu minä kuolen tänne taklasi taas vimmaisella puserruksellaan ilmat pihalle ja vielä täysin kulman takaa. Satunnainen kuulija viskattiin armotta syvään päätyyn, meno olikin aivan kuin nuoruuden puhki polttama Nick Cave olisi varoittamatta kiemurrellut kivuissaan lattialla.

Kaikki on siis osapuilleen mahdollista ja kaikkea nivoo yhteen kuuleman mukaan tilaustyönä valmistunut kansikuva, josta kaikki biisit ovat johdettavissa. Raana Lehtisen öljyvärimaalauksessa riittää kiistatta yksityiskohtaa ja pohdittavaa, joten se on nähtävästi munaa edeltänyt kana. Värikäs kuva on tuottanut välillisesti yksitoista erilaista raitaa, joita täydentää välisoittomainen Sarastus, jonka klassisia nuotteja tapailevat jouset voisivat jakaa vinyylilevyn luonnikkaasti kahteen eri puoleen.

Jos unohdetaan hetkeksi kansikuva, sinkut, aiemmat levyt, sekä kaiken sen mitä tiedämme Antti Autiosta aiemmin, niin onhan tämä biisijoukko melkoinen matka. Isoilla kirjaimilla, ilman parasta ennen -päivää ja mainoslehtisiä. Aution kyky tehdä yllätyskäännöksiä on ehdottomasti plussaa, eikä artisti pelaa valttikorttiaan loppuun. Tähti on nätti numero ihan sellaisenaan, Lippispoika pysyttelee mysteerinä halki tarinan – eikä meidän tarvitsekaan tietää hänestä kaikkea.

Täällä sinua kaivataan -albumi on saattanut syntyä osin jostain jo aiemmin tehdystä, mutta niinhän kaikki tekee, ja tässä tapauksessa inspiraatio on johdattanut moneen jännittävään paikkaan. Alun sinkkuparaatissa kosiskellaan toki kuulijoita, mutta toisaalta: Yksin on kaunis kudelma ja em. muut sinkut muodostavat sen kanssa yhdessä toimivan jatkumon.

Tarinoiden kertoja tuntuu löytäneen paikkansa ja ehkä jopa aikansakin. Mennyt on mennyttä, tulevasta ei kukaan tiedä, joten kannattaa keskittyä tähän hetkeen, huomata edessään sekä ympärillään olevat asiat. Tulkitsen albumin syvimmän viestin löytyvän jostain tuolta suunnalta.