Lopunajan viihdeorkesteri: Tuleva uni

Omakustanne

Monet ovat sitä mieltä, ettei musiikilla voi maailmaa muuttaa – eikä saavuttaa muutenkaan mitään oikeasti tärkeää. No, jokaisella on mielipiteensä ja Lopunajan viihdeorkesteri taitaa olla täsmälleen toista mieltä asioista. Nyt otetaan kantaa, nostetaan kissat pöydille ja pyyhitään niiltä pois niin liinat kuin hopeatkin.

Erikoisfolkiksi ja folkrockiksi kutsuttu musiikki puhuttelee jo sellaisenaan, lyriikat vieläkin enemmän, kun debyyttialbumin kahdeksan raitaa ja noin 40 minuuttia julistavat ohjelmansa. Avausraita Tiedän ja tunnen ottaa kantaa sotaan ja ihmisluonnon sisäänrakennettuun laiskuuteen, joka saa helposti sivuuttamaan toisten ongelmat, jos ne eivät keikuta liiaksi omassa lammessa lilluvaa venettä. Parempi olisi kuitenkin herätä itse ajoissa, eikä sitten kun on jo liian myöhäistä, joten viihdeorkesteri yrittää toimia herätyskellona.

Lokakuinen ykkössinkku Mitä mielessäis näit? sanailee nokkelasti, ehkä bobdylanmaisestikin, antaen kuulijalle runsaasti pohdittavaa. Itse musiikki on sielukasta ja svengaavaa americanaa, johon on onnistuttu upottamaan niin huuliharppua kuin hitusen pohjoista folkkiakin. Heti perään kuultava Tuleva uni on niin ikään sinkku, mutta luonteeltaan ja hengeltään tyystin toisenlainen. Huomattavasti hiljaisempi, tunnelmallisempi ja soundeiltaan syvemmällä uiva kappale ottaa todella aikansa, pyöritellen unenomaisia palasiaan kärsivällisesti.

Akustisen folkpopin ja sähköisen folkrockin välistä rajaa on toisinaan turha piirrellä kartoille, kun parhaat tulokset hyötyvät usein aidan kummankin puolen antimista. Vai oliko siinä nyt mitään aitaa ensinnäkään? Sanoissa piilee halki levyn voimia, joiden tulkinta annetaan – ja uskotaan – pitkälti kuulijan kontolle. Sekin on vastuuta.

Maailma sinkkujen takana on vähintäänkin yhtä rikas. Siellä Viimeinen norsu ottaa lunkimmin trumpetin törähdellessä ja Lopunajan serenadi kaikuu myös kaihoisammin usvaisissa iltahämärissä. Surumielisyys ja melankolia hallitsevatkin mittavia aloja, eli tulevat unet eivät näytä kovinkaan ruusuisilta. Onneksi bändi muistaa sentään iskeä välillä kättä polveen ja polkaista pyöränsä reippaampaan vauhtiin.