Mikko Joensuu: Long Ark

Is This Art!

Joensuu 1685 -yhtyeestäkin tuttu Mikko Joensuu julkaisi vuosina 2016-2017 kolmen albumin mittaisen Amen-sarjan, mutta on sittemmin viettänyt hiljaiseloa julkaisurintamalla. Emoyhtye teki loppuvuodesta 2020 onnistuneen paluun ÖB-albumilla ja nyt myös soolohiljaisuus rikkoutui viimein.

Kahden sinkun jatkoksi julkaistu Long Ark on kirjaimellisesti pitkä ja pitää sisällään raamatullisen arkin verran musiikkitilaa. Lähemmäs 82 minuutin mittainen kokonaisuus vaatiikin aikaa, tilaa ja energiaa avautuakseen, mutta palkinnot paneutumisesta ovat mielestäni vähintään yhtä mittavat. Kymmenestä raidasta vain kaksi on alle kuusiminuuttisia, ankkuri Thy Willin painuessa peräti 16 minuutin tuolle puolen, mutta uskallan jo nyt julistaa, ettei turhia aineksia juurikaan ole.

Joensuu antaa sähkökitaroiden ottaa rauhallisemmin, Long Arkin hengen ollessa ilmavamman. Tyylilajina on pohtiva ja positiivisella tavalla vaimea singer/songwriter tyyppinen, akustisuutta korostava folkin, hidastetun popin ja unelmoinnin seos. Rock-sanankin voi heittää ilmoille, mutta tarkkaa kuvausta on hankala luoda, sillä tämä on ensisijaisesti suodattamatonta Mikko Joensuuta. Hiljaisuus on mitä merkittävin osa kokonaisuutta, kun vähemmän on todellakin enemmän ja tauot ovat osa isompaa kuvaa.

Kokonaisuus on toimiva digitaalisena nollaykköspinonakin, mutta sitä on selvästi soviteltu myös tuplavinyylilevyn muoto mielessä. Näin C-puolen korkkaava sinkkuraita Friend in the Valley pääsee avaamaan biisimitoiltaan maltillisimman neljänneksen, joka on monelle taatusti myös se helpoimmin lähestyttävä lohko arkista. Kepeän nostattavalla melodialla varustettu sinkku tuntuu joka kerta puhaltavan pölyt sielun purjeista, kun taas hymyilevällä tavalla verkkaisempi Might I Be Your Body tuntuu hyvältä kuin hiusten silitys liian pitkän ja vaativan päivän lopussa. Magical Morning täydentää 17-minuuttisen pienoistrilogian sirommin käännöksin.

Vahva on myös B-puoli, jonka avausraita Mountain Man on hitaasti kasvanut suosikikseni. Eihän plus 10-minuuttisesta siivusta sinkkua oikein saa, mutta rahdun raskaampi rock ja jouset herättelevät sielussani asuvan Beatles ja Pink Floyd -fanin silmät tuikkimaan kerroksellisuudellaan. Oikeista sinkuista toinen kuullaan jo A-puolella. Ottaahan se kaksi minuuttia, mutta kun Giith pääsee ensi kertaa tehokohtaansa hetkeksi, kääntyvät virrat ja jalompia metalleja syntyy kuin itsestään. Joensuulla on tarttumistaika yhä hallussaan, mikä tulee todistetuksi kerran toisensa jälkeen.

Long Ark on alkuun suorastaan valtaisalta tuntuva järkäle, joka on kuitenkin halki matkansa kevyesti kelluva, vaivattomasti uiva ja hetkittäin jopa hauraalta vaikuttava mammutti. Yllätyksiäkin koetaan, kun Take Us to the Chapel viittaa varoittamatta Dylaniin ja Harvest herättelee Coldplayn haamun pianon takaa, mutta kaikki on lopulta linjassa.