Saxon: Hell, Fire and Damnation

Silver Lining Music

Maailma se muuttuu ja muuttaa, mutta Saxon jatkaa melko tutuilla linjoilla porskuttamistaan. Raflaavasti nimetty Hell, Fire and Damnation on jo kymmenes Saxonin studiopitkäsoitto uudella vuosituhannella, joten alasimet ja vasarat eivät ole juuri levänneet herrain pajalla. Brittiläisen heavymetalin suuri ja kaunis on samalla pystynyt auraamaan itsensä silkalla raatamisella mestaruussarjaan, joten hattua päästä ja sitä rataa.

Ikuista hyvän ja pahan voimien välistä taistelua eri tavoin pohtiva kiekko on saattanut saada innoitusta maailman viimeaikaisista tapahtumista, kun pimeys on hiipinyt jälleen kerran sodan muodossa lukemattomien ihmisten elämiin. Tai ehkäpä kultakurkku Biff Byford ja kumppanit ovat vain päättäneet lähestyä vanhaa tuttua bibliaa, sillä sieltähän löytyy tulta & tulikiveä, ilmestyskirjaan sun muuta ihan reiluin mitoin.

Aihepiiri on periaatteessa loputon ja kuinka ollakaan, albumin soundi on Saxonin mittapuulla poikkeuksellisen raskas ja tuhti. Ensimmäiseksi sinkkubiisiksi valittu Hell, Fire and Damnation olisi ollut jo sellaisenaan komea avaus levylle, mutta lähinnä myötähäpeän tunteita aiheuttava demoninen mölinäintro The Prophecy on halutta nostaa nokille. Ei olisi välttämättä tarvinnut, sillä nyt ilmassa leijuu jo Spinal Tapin tuoksu.

Itse sinkkuveto on onneksi täyttä asiaa, mutta toinen sinkkuvalinta There’s Something in Roswell ei yllä enää samaan loistoon. Eikä kyseessä ole vain ufoinen aihe, vaan tämä siivu – kuten hälyttävän moni muukin kiekolla – kuulostaa melko keskinkertaiselta heavymetalin mätkeeltä. Yhdeksän bändiä kymmenestä voisi ja saisi olla tyytyväisiä näistä siivuista, mutta Saxon ei olekaan kuka tai mikä tahansa. Kahden vuoden takaiseen Carpe Diemiin vertaaminen tekee kipeää, sillä nyt ryhmä tuntuu päästäneen itsensä kroonisesti liian helpolla ja soittavan sitä, mitä siltä omasta mielestään ehkä odotetaankin kuultavan.

Positiivisia puolia on mukavampi listata. Jumalattoman pitkän otsikon omaava Kubla Khan and The Merchant of Venice on terhakkaampi repäisy ja plussasarakkeeseen ratsastaa myös 1066. Kyseinen vuosilukuhan on briteille merkittävä, koska tuona vuonna Vilhelm Valloittaja soti itselleen Englannin kruunun ja maan historian suunta kääntyi kohtalokkaalla tavalla. Lähemmäs Manowarin isännöimiä seutuja pureutuu puolestaan Fire and Steel, josta voisi myös sukeutua toimiva sinkku.

Hell, Fire and Damnation on parhaimmilta osiltaan kelpo heavymetalia, mutta tasapaksut ratkaisut ja osin kakkosdivariin kuuluvat täytebiisit eivät tee siitä kestävää. Raskaampi soundi saattaa olla siirto oikeaan suuntaan, mutta nyt pitänee odottaa seuraavan studioalbumin saapumiseen asti, ennen kuin lopullista tuomiota annetaan.