Eetu Riikonen: Meidän kaupunki

Playground Music Finland

Eetu Riikonen voitti minut puolelleen Maailman viimeisessä huoneessa -debyyttialbumillaan. Ihastuin jo tuolloin Riikosen kykyyn työstää omanlaistaan musiikkia, joka kyllä osittain muistutti mm. Bruce Springsteenin ja Pori-rokkareiden tekemisiä, mutta joka silti oli jotain omanlaistaan, erilaista, taianomaistakin. Toisen pitkäsoiton teemana on kaupunki, ja sen kaduilla kulkevat ihmistarinat, kertojan pujotellessa reunoilta keskustaan ja takaisin.

Harmillisesti toisen levyn kappaleiden joukkoon ei mahtunut viime maaliskuussa julkaistu Aikaa vastaan -sinkku, mutta muuten sinkut on sitten koottu nätisti yhteen muutaman ’uuden’ biisin kaveriksi. Oikeasti kaikki materiaali on selvästi syntynyt yhtä tarkoitusta, eli toista pitkäsoittoa, silmällä pitäen, mikä sitoo ja punoo tarinat useammalla tasolla toisiinsa.

Albumin avaus on tätä nykyä entistä tärkeämpää, sillä hiiren klikkaus käy huomattavasti nopeammin kuin vanhan vinyylilevyn vaihtaminen. Meidän kaupunki / Ilta on mun puolella -biisikaksikko osaa napata kuulijan oikeisiin paikkoihin ja fiiliksiin. Nimiraidan synataustat maalaavat samoja tummia tuntoja, joita niin levyn kansikuva kuin Pomon Streets of Philadelphia -biisikin heijastelevat. Öinen kaupunki on täynnä mahdollisuuksia ja sen öisillä kaduilla kulkevat sielut kantavat tutkimattomia tarinoita mukanaan. Ilta on mun puolella hyppää puolestaan positiiviselle puolen katua, valot välkkyvät ja elämänjano suorastaan tirskahtelee rivien väleistä.

Sinkkuketjun sinisemmät sävelet ja tarinat näkevät kertojansa usein kulkevan kaduilla yksin. Rakkaus, ystävyys ja lämpö ovat joko historiaa, tai ne ovat juuri poistumassa kuvasta, vaan asian laita tunnutaan ymmärtävän. Jonain päivänä kohtaamme odottaa jo duuri taskussaan tulevaisuudessa siintäviä parempia päiviä. Erittäin epäsuomalaisesti erokin nähdään siis mahdollisuutena, jos ei muuhun niin kasvuun.

Riikonen on poiminut toiselle vahvalle albumilleen yhdeksän tarinaa, joilla kitararock soi kiteytettynä, tarinankerronnan astuessa usein itse musiikin edelle. Teksteissä kyyneleet virtaavatkin vuolaina, mutta koen silti levyn kokonaisuutena toiveikkaana ja elämän voimaan uskovana tarinajoukkona. Mä en enää ikinä tanssi saattaa uhata tanssien lopulla, vaan ’ikinä’ julistetaan kovin menevän kitararockin keinoin ja jalat lähtevät kuin itsekseen hakemaan tahtia lattiasta.

Finaalina kuultava Sä toit meille kaupungin on yli kaksi minuuttia pidempi kuin yksikään toinen siivu, mutta tuota upeampaa finaalia en olisi voinut rokkilevylle toivoa. Kaikki kunnia taas niin mestari Pomolle kuin Riikoselle, joka tipauttaa viimeistään nyt harteiltaan oppipojan viitan.