Santeri Sihvonen & Karjalan Konnat: Mitenpä tää menikään?

Omakustanne

Folkista kumpuaa voimaa ja rockin murikat eivät koskaan väsy vierimään. Niinpä kun kentälle viskataan vielä ”hippi-iskelmää” ja häpeämättömän 70-lukulaista soundimaailmaa, on voittava kaava kasassa, eikö vain? Santeri Sihvonen & Karjalan Konnat esitteli itsensä ja nosti lätsää tyylikkäästi loppukesästä ilmestyneellä Mitenpä tää menikään? -sinkullaan ja etenkin nokkela sanailu jäi hippifolkista mieleen.

Samaisen otsikon saanut pitkäsoitto on Kamu-instrumentaalin kahteen osaan jakama albumikokonaisuus, jolla tunnot nousevat ja laskevat raidalta toiselle. Ensin kuullaan neljä tarinaa, sitten Kamu tarjoaa pirtsakat välisoitot pitkän kaavan kautta ja jälkimmäinen puolisko koostuu myös neljästä lauletusta rallista. Levyä pohjustaneista kahdesta sinkusta uudempi, eli Rakkauslauluja, nousee alun kimaltelevimmaksi helmeksi. Menevän siivun melodia on kerrasta kiinni korvaan jäävää luokkaa, ja tekstin hellyttävä rakkaudentunnustus pureutuu asian ytimeen. Eivätkä juhlat pääty sinkkujen soitua.

Kiekon sulkeva Ystäviä kaksi edustaa levyn kaihoisampaa puolta tyylillä, kertojan kaivatessa oikeaa kosketusta, todellista läheisyyttä. Huuliharppu piirtää pehmeän kuulaaseen ilmaan siroja nuotteja, akustinen kitara ja silkka sydämestä kumpuava laulu kertovat kaiken, kun vähistä aineksista rakentuu mittava hetki. Hieman aiemmin Annoit palaa kertoo ovelin vertauskuvin elämän sivujuonteista ja maailman raakuudesta, joka ei ota aina avosylin vastaan seikkailevan sydämen omaavia untuvikkoja. Melankoliaan kietoutuva Jotain kosteaa onnistuu myös luomaan jotain samaan aikaan hieman surumielistä ja silti nostattavaa.

Valoisampaakin laitaa osataan myös onneksi lähestyä eri kulmista. Häiriköivä öykkäri seestyy Äidin tekemää -vedolla yllättävän eleen myötä. Peräti seitsemän minuutin tuolle puolen jaksava Syksy on kaiken rajallisuuden oivalluksessaan mielestäni elon suuren kierron rakentavaa ymmärtämistä. Suolaista ja makeaa sekoittelee myös avausraita Miksi en mee, jolla jälleen kerran sanat kiskovat mattoa jalkojen alta ja sotkee ’totutut kaavat’.

Mitenpä tää menikään? Niin, kovin melankoliseksi levy sittenkin jäi, vaikka sinkuilla jo komeasti jalalla pistettiin. Lap steel soi komeasti, soitto rullaa ja ihan pistää nyppimään, kun siipi ehtii niin monesti laahaamaan maata. Kyllä niitä kaavapapereita kannattaisi käydä läpi, että valo pääsisi vastaisuudessa paremmin loistamaan sisään – allekirjoittaneen mielestä nyt ainakin.