Äkkiä Kukkia: Merkit ilmassa

Omakustanne

Äkkiä Kukkia on poikkeuksellisen mielenkiintoinen yhtye, jonka debyyttialbumi osoittautui kiperäksi pähkinäksi. Nelihenkisen bändin muodoista vapaa ja sähköinen poprock jalostuu eri muotoihin näennäisen pakottomasti, mutta samaan aikaan pinnan alla olevat jännitteet pitävät kuulijan penkkinsä reunalla – eli mistä tässä on oikein kyse?

Teetä mellastaa kertosäkeessään ysärin surinapärinäkitaraorkesterien valjastamattomalla energisyydellä, mutta väleissä meno on kuin nuori Tommi Liimatta ja vielä nuorempi YUP olisi kiskaistu jotenkin New Yorkin 80-luvun alun no-waven kautta paikkaan X. Nopeus on kohdillaan, siunattu järjettömyys myös, mutta silti punainen lanka pysyy tiukasti käsissä. Pariin otteeseen työstetty sinkkuraita Marraskuu kuullaan nyt tarinansa kertovassa muodossa, jota 70-lukulainen orgaanisempi progefolkrock kaunistaa lempein käsin.

Musiikillisen Bermudan-kolmion täydentää ankkuriraita Pekka, joka siirtyy juustoisesta retroloungesta räkäiseen punkrockiin nopeammin kuin ehtii Pekkaa kirkaisemaan. Kaikki oleellinen tuntuu sijoittuvan em. pisteiden välisille sektoreille, mielikuvituslieriöille ja ruudukoille. Tietysti yksinkertaistan monimutkaista vyyhtiä (tai toisin päin), mutta jonkinlaisia koordinaatteja tässä pitäisi yrittää antaa.

Entä mitäs ihmeellistä tuollaisessa genreruutuhyppelyssä on? Kyllähän jokainen osaa viskoa genresarjatulta treeniksen seinille ja äänittää kaiken. Kyllä, pitää paikkansa, vaan avain piileekin siinä, kuinka kutoa tuosta kaikesta edes jotenkin yhtenäisen kokonaisuuden. En väitä, että Äkkiä Kukkia on vielä löytänyt musiikillisen kultakimpaleensa, eikä biisit vuosina 2016–2022 kirjoittanut Vertti Korkki ole uuden ajan musiikki-Midas, mutta jotain uniikkia ja arvokasta tässä silti on.

Tempovaa kyytiä ja tikkuisia hetkiä on luvassa tasaisen epätasaisesti, mutta tuokin on vasta yksi ulottuvuus isosta kuvasta ja laajemmasta maailmasta. Ajoissa ja Herra X ovat mitä viehättävimpiä, melodisia ja oikeastaan kauniitakin poprokkisia, joiden kuusariset tarttumapinnat on vaikea sivuuttaa täysin. Kasvoni keinuu retroisen kitarapoprockin vapailla ulapoilla, pitäen silti kurssinsa ja kitarasoolo yhdessä upean vokalisoinnin kanssa sinetöi voiton.

Merkit ilmassa ovat selvät ja tämä bändi päätyi välittömästi seurantaan.