Inginmaa/Hypnomen: Maailma katoaa

Stupido Records

Kaikki kunnia musiikkimaailman moderneille tuulille, mutta joskus tekee eetvarttia saada pari astetta nostalgisempi tuulahdus kasvoille. Inginmaa/Hypnomen jatkaa kukkaislasten kesät mieleen tuoneen Synnyin auringosta -sinkun viitoittamilla linjoilla, enkä voisi juuri tätä parempaa lääkettä toivoa tammikuun pimeyteen, vaihtuviin keleihin ja pakkasiin.

Hypnomenin perustaja Pekka Laine on kasannut ympärilleen voittavan tiimin ja vokalistin tontilla Anna Inginmaa tekee, jos mahdollista, vieläkin vakuuttavampaa jälkeä kuin aiemmin. Inginmaan sielukas vokalisointi kantaa näitä iskelmästä, psykedeelisestä popista ja retroisesta poprockista sukeutuneita kappaleita ylpeydellä. Supermelankolinen Keväästä syksyyn on paperilla lähes mahdottoman dramaattinen kohtaus ja itsensä Maritta Kuulan sanoittama Kuollut mies menee jo periaatteessa aivan liian pitkälle. Mutta niin vain tulkinta ja joka tontin sataprosenttinen ponnistus tuo voiton kotiin – kerran toisensa jälkeen. Mitä suurempi riski, sitä suurempi potti ja nyt jackpot-valot jo kilkkaavat.

Maailma katoaa -levyn tarinoissa kuljetaan monin tavoin ranskalaisten uuden aallon elokuvien maailmoissa, joissa draama on elimellinen osa ilmaa ja kohtalokkuus seisoo jokaisen kujan kapeikoissa savuke tyylikkäästi suupielestä roikkuen. Tunteet ovat väkeviä, sanat vahvoja, nuoteista jokainen merkitsee jotain enemmän ja laajakangas laajenee ja laajenee vain. Tunnen kulkevani kulisseissa ja huomaan nauttivani siitä, että minulle kerrotaan uudenlaisia vanhoja tarinoita.

Orgaanisen svengaava Salainen ranta rikkoo kertomuksen ja kuulijan välisen seinän, mielikuvien ja toden sekoittuessa. ”Mitä ikinä tapahtuukin meille kahdelle oikeassa elämässä”, mutta asiat voi muistaa kuten haluaa. Herttainen eskapismi vaihtuu kovaan tavoitteellisuuteen groovavan Tahdon kaiken -siivun muoviasuisen kissanaisen tähdätessä suoraan huipulle. Kaikki mitä voi saada on kaiketi vain symboli unelmasta, haaveesta ja kenties hiukan painajaisestakin, mutta avain on tahdossa, visiossa.

Ydinryhmän ja Valtteri Laurell Pöyhösen kynistä syntyneet kappaleet muodostavat komean paraatin, jota ajan kätköistä esiin pengottu aarre, Ankin yli puolen vuosisadan takainen Katoavaisuus kauniisti täydentää. Retroiset soundit hellivät korvia, kitara, koskettimet ja rikkaat lyömäsoittimet puurtavat hymy huulilla ja kaiken viimeistelee ylistykset ansaitseva Inginmaan laulu.

Levyn sulkeva Lumous soi silkalla kitaralla ja jalostuu kauempaa kaikuvasta laulusta. Ankkuri on kuin jälkikirjoitus tai mitä onnistunein epilogi, joka avaa jo kohtalon verhoja kohti tulevia lukuja. Eihän tarinamme voi millään loppua tähän, eihän?