Tulwa: Tulva

Mediatuotanto J. Mattila

Tulwan vuoden takainen debyyttialbumi Tervetuloa kummitustaloon on niitä levyjä, jotka jäivät pysyvästi sekä mieleen että soittoon. Helsinkiläisten ilahduttavan persoonallinen keitos postpunkista, suomirockista ja 80-luvun uudesta aallosta otti tutut ainekset, saaden maun terävöitymään kuin itsestään. Monet elementit olivat tuttuja, soundin ollessa silti sitkeästi omanlaisensa. Kierrokset vain kovenevat toisella pitkäsoitolla, joka laventaa entisestään soundikenttiä ja vaikuteverkostoja.

Sinkkubiisiksi valittu Heipä, hei pisti vielä svengaten uuden aallon harjalla aiempia askelmerkkejä hyödyntäen, mutta Tulva-levyn äärimmäisimmät syvyydet osoittautuivat huomattavasti mittavammiksi. Tällä erää kaninkolon pohja ei tule niin millään vastaan sinne putoavalle kriitikko-Dorothylle, vaan mikäpäs tässä on tippuessa Tulwaversumin syvyyksiin. Avauskappale Tulva ja em. Heipä, hei kulkevat aiemmasta tutuilla suunnilla, mutta levyn edetessä maailma avartuu entisestään ja soundillinen kehitys hurmaa toistuvasti.

Hukka ja kuu sujauttaa jatsibaskerin päähän, pitäen silti tiukasti kiinni myös niin rautalangoista kuin folkin pannuista. Muoto voi olla hivenen kolho, mutta lopputulema svengaa kuin pariisilainen katubändi, vinkaten siinä samalla matkan olevan vasta aluillaan. Eraserheadinkin kierron kautta tarinallaan mieleen tuova Halkeama sinkoaa Dorothyn entistäkin syvemmälle lattian rakosten alta löytyviin mikrokosmoksiin, joissa toden kaltainen tulkinnanvarainen termi vääntyy ja kääntyy kuten ikinä vain haluat. Vokalistivieras Jenna-Marie Laine tekee toisen vierailunsa kolmesta ja joka kerta vaikutus on mitä positiivisin.

Mikä on tämä maailma, jonka näemme ja tunnemme ympärillämme? Onko se hulluutemme, taivaamme, kaikkea tuota, ja kenties jotain vieläkin enemmän? Surumielisen kaunis Vedenpaisumus näkee kaiken vellovan epävarmuuden, jota vastaan on rakennettava muuri ja jonka takana voi jatkaa leikkejään. Tarinan pieni poika varttuu itse itsensä kruunanneeksi monarkiksi kummassa valtakunnassaan. Ei siis äänestetyksi presidentiksi tai viisaaksi pääministeriksi, sillä ehdoton valta houkuttelee ehdottomimmin.

B-puolen avaava Rannoilta sinisen saaren krautahtaa ja progehtaa niin, ettei usvilta tahdo edes rantoja erottaa, mutta seireenimäisen tarttuva kulku on armottoman hyvällä maulla toteutettua röyhkäilyä. Tulwan tulkinta uudesta aallosta ei ole aina kaikista uniikein, mutta etenkin vokaalit ja sitä kautta tekstit sekoittavat sameita vesiä onnistuneesti. Suomalainen, eurooppalainen, länsimainen – ja silti vain harmaassa huoneessa haaveita ruotiva ihminen, joka ei tule mistään, eikä pääse mihinkään ’oikeaan’ paikkaan.

Hyönteisen laulu leijailee krautahtavan progesoundin virtauksissa aikansa, kunnes Tuulen tyttö, tulen poika saa sulkea levyn miltei yhdeksän minuutin mitassaan. Yhdessä levyn kaksi viimeistä raitaa ottavat aikaa päälle vartin, mutta käytetty aika on voitettua aikaa. Majesteetilliset numerot ovat komeat, eikä Tulwa epäröi täyttää niitä toinen toistensa päälle piirtyvillä kehillä, kaarilla ja mantereilla.

Tulva on kuulijansa haastava levykokonaisuus, jonka rajat muuntuvat kuuntelukertojen myötä. Yhtäältä kaikki perustuu tuttuihin soundeihin, jo monesti koeteltuihin kaavoihin, vaan silti kaikkea leimaa myös arvaamattomuus, tulevaisuuden mystisyys.