Viima: Väistyy mielen yö

Omakustanne

Törmäsin ensi kertaa turkulaiseen Viima-progebändiin joskus 00-luvun puolivälissä. Esittelijänä toimiva levy oli luultavimmin vuoden 2006 Ajatuksia maailman laidalta ja eräs melodisemmasta sekä vanhemmasta progesta innostunut ystäväni kuuli bändissä tulevaisuuden. Itse en päässyt läheskään samoihin sfääreihin, vaikka melodisuus olikin kiistatta bändin ydinvahvuus.

Siirrymme tähän päivään. Arvioitavaksi saapuu CD-levy, jonka folkahtava progerock taittuilee jotenkin tutun kuuloisesti. Naisvokalisti on vaihtunut miesvokalistiksi, koskettimet soivat rikkaampina ja kaikki vaikuttaa positiivisella tavalla kypsältä. Kolmatta albumia on kuuleman mukaan työstetty tusinan vuotta, mutta minkäänlaisia aikarailoja tai saumoja materiaalista ei pysty kriittisimmälläkään korvalla osoittamaan. Ajaton 70-lukulainen proge on luonut ympärilleen oman universumin, jossa Viima päättää fysiikan kulloisistakin laeista.

Avausraita Tyttö trapetsilla on ainut alle viisiminuuttinen numero ja selkeä suosikki mahdolliseksi sinkuksi, sillä melodian tarttuvuus on huippuluokkaa. Kolmantena kuultava Pitkät jäähyväiset osaa puolestaan vangita hetken ja venyttää siitä pienen ikuisuuden. Edes keskelle kohoava rokimpi jytävaihe ei riko vahvaa tunnetta, vaan ennemminkin vain vahvistaa sitä Yes-tyyppisen äänimaisemoinnin avulla. Linjat ovat ohuita, siirrokset herkkiä ja viimeisen silauksen kaikelle antavat koskettimet sekä huilu.

On vaikea olla ottamatta verrokiksi itseään Jethro Tullia, niin selvät viivat johtavat Viiman nykyisyydestä progerockin menneisyyteen. Tuo yhteys ei ole kuitenkaan rasite, vaan ennemminkin kunnia sekä saavutus. Vertaan suomalaisia Ian Andersonin poppooseen lähes tasaveroisina, oppilaat ovat jo omaksuneet merkittävän osan mestareiden taidoista.

Haasteita kaipaaville progediggareille lähemmäs 19 minuuttia kurottava Äiti maan lapset on tiukka pähkinä purtavaksi, mutta tekstissään vertauskuvin maailman nykymenoa pohtiva teos ei jätä pulaan eikä petä odotuksia. Perhonen liihottelee ilmavasti halki lempeiden tuulten ja ankkuriraita Vuoren rauha rakentaa viidennen erilaisen tilan, joka on silti myös oleellisen osa kokonaisuutta. Jälleen teksteistä voi tehdä useampiakin tulkintoja, eikä ns. oikeita taida olla edes olemassa.

Viima on löytänyt paikkansa ja soundinsa perinteisessä genressä, mikä on aina kunnioitettava saavutus. Myssyä pitää nostaa myös orgaanisella tavalla rikkaan äänimaiseman edessä, joka tuo nuoteista esiin parempia puolia.