Sara Welling: Tämä ääni on mun

Omakustanne

Sara Welling on pitkän linjan näyttelijä-laulaja. Historiaa taiteen saralla on kertynyt parin vuosikymmenen edestä, mutta niin vain Tämä ääni on mun -albumi on monessa mukana olleen artistin debyyttipitkäsoitto. Lyriikat kirjoittanut Welling laulaa kappaleita, jotka monitaituri Tuomas Hautala on säveltänyt tekstien ympärille. Itse asiassa esikoisalbumi ehdittiin julkaista jo lokakuussa, mutta Desibeli.netin postilaatikkoon fyysinen kappale ennätti vasta aivan joulun alla.

Musiikin kutsuminen elämän makuiseksi on jo itsessään kliseistä, mutta Wellingin tapauksessa turvaan tuohon tuttuun ja turvalliseen kuvaukseen. Tekstit edellä mennään hyvässä ja pahassa, eikä sanoja viskota kevyesti, vaan sanat ovat tarkoin pohdittuja, punnittuja. Silti lopputulosta leimaa huoleton välittömyys, eikä kynää ole suotta puristettu. Englantiakin lipsuu suomen mukaan, mikä jakaa taatusti mielipiteitä.

Kertoja on yleensä paikkansa löytänyt ja itsensä tunteva ihminen, jonka ei tarvitse saarnata asioitaan norsunluisista torneista. Viisauksia ja oivalluksia puetaan arkisiin vaatteisiin, jolloin kuulijalle annetaan tilaa omille ajatuksille sekä tulkinnoille. Mitenkään taidepopahtavaa musiikillista panosta väheksymättä katsoisinkin, että ydin on juuri teksteissä ja sanoissa, joissa kertoja on kaikkea muuta kuin kaikkivoipa.

Welling tarkastelee elämän suurta ja ihmeellistä kulkua toisinaan läheltä, toisinaan taas kauempaa, mutta kaikki on kuitenkin ihmisen kokoista. Tuo heijastuu myös musiikkiin, joka siirtyy edes ja taas sanojen taustalla. Elämän pyörteissä olemme toisinaan tuolileikeissä, tuntematta edes täysin sääntöjä, mutta yhtä kaikki leikki jatkuu ja aika kulkee vain eteenpäin. Minä ja minä ymmärtää peilikuvan olevan ikuisessa avioliitossa itsensä kanssa, joten voihan siitä repiä hiukan satiirista huumoriakin, kun osaa jo hymyillä itselleen sekä persoonallisille kummallisuuksilleen.

Karanteenin ajat kuuluvat läpi ensimmäisenä ilmestyneestä Tämä ääni on mun -sinkusta, joka aukeaa loppuaan kohden kuin pieni taidepopsinfonia. Lattarivibaa suomalaiseen saaristoon tuova Laru mun Haru on puolestaan huoleton ylistys oman elämän vapaudelle, josta saattaa löytyä yhtymäkohtia vaikkapa historian henkilöihin. Olemme ehkä kaikki saaria, mutta saarensakin voi valita. Rekonstruktion vahvat visiot saavat öisistä popsoundeista itselleen arvoisensa taustan ja Elämänteatteri menee jo aivan liian pitkälle teatterimaisuudessaan – tietysti. Jos olet umpikujassa, voit aina pistää iloisesti ranttaliksi, niin musiikissa, tekstissä kuin elämässäkin. Rypyt pois otsalta.

Welling hallitsee sanansa, jotka varastavat vähäeleisessä show’ssa kirkkaimmat spottivalot. Hautala haastaa kuulijaa omilla taidoillaan ja yhdessä nämä kaksi puolta, musiikki ja sanat, muodostavat vahvan äänen. Seuraavaksi olisi jännittävää kuulla, kuinka Welling osaisi tekstittää valmista musiikkia.