Kalpein Nukkuja: Surualbumi

Omakustanne

Kalpein Nukkuja on muutaman vuoden ikäinen alakuloduo, jonka esikoisalbumilla on 13 raitaa. 13 on kuuleman mukaan hieno luku, eikä tuosta epäonnen numerosta ja sen edustamasta hengestä tingitä näiden reilun 40 minuutin aikana. Elo on hankalaa, haastavaa ja silti samaan aikaan niin kovin, kovin ainutlaatuista. Tuosta sisäisestä konfliktista osataan hakata esiin erilaisia patsaita, joilla sielun peruskallion murikat kääntyvät parhaimmillaan arjen taiteeksi.

Kaihoa on annosteltu lautaselle astetta ronskimmin, sekä tietysti lokerikon isommalla kauhalla. Melankolisen poprockin ja iskelmän harmaata rajaseutua ei ole aina helppo kartoittaa, koska nyt liikutaan jossain Topi Sorsakosken ja Viikatteen välille jäävällä sektorilla. Suomalainen mies raahustaa eteenpäin leuka rinnassa ja lasi puolityhjänä, mutta toisaalta: periksikään ei anneta, ei ainakaan täysin. Kolmion kolmas kärki voisi olla itsensä Leevi and the Leavings, jolta on peritty enemmän huumoria – olkoonkin, että toisinaan pistelevän mustaa sellaista.

Ensimmäisenä syntynyt Loislaulu on synkkää kamaa, jos nyt sekin sentään svengaa jotenkin kohti loppuaan. Rautalankaisempi Mies rakentaa jännitettä ajan halki ja jokin saa jopa muistelemaan vuosikymmenten takaista Dire Straitsia, vaikka haikeaa poprockiskelmää tämäkin taitaa pohjimmiltaan ollaan. Murhe on ehkä kuningas, mutta ei täysin haastamaton yksinvaltias, mikä antaa levylle juuri riittävästi ilmaa.

Varjoja riittää, vaan on siellä seassa hiukan valoakin. Nyt ja kun oon lähtenyt uskaltaa olla puhtaasti onnellinen ja runkoonsa karsittu Laulu vihreäsilmäiselle mielitietylle päästää ukulelen johtamaan lyhyttä, miltei luonnosmaista rakennelmaa. Sipaus jatsia tekeekin kokonaisuudelle hyvää, samoin kuin kohottavampi poprock tyyliin Tuhkanharmaat yöt. Nytkin kertoja toki tietää edessä olevan mustien päivien, mutta nykyhetki ei poista menneisyyden onnea. Emme ole vain tässä hetkessä, olemme myös historiamme jokaisessa päivässä – ja yössä.

Surualbumi on hurjan henkilökohtaiselta vaikuttava joukko lauluja, joiden karsittu muoto ja kapea väripaletti eivät anna paljoa liikkumatilaa. Shokkialoitus Tuskaa ja paskaa pistää kuulijan oitis testiin ja vasta levyn lopulla puristus viimein hellittää. Kun me oltiin me onkin kaunis ankkuri oudolle joukolle kappaleita, joiden kaiketi piti syntyä juuri näin.