Lintudisko: Elämä lymyilee

Omakustanne

Hellyttävä kömpelyys jos mikä on herkkiä ranteita edellyttävä taitolaji, etenkin musiikin saralla. Lintudisko on hitaasti muokannut nukkavieruudesta supervoimansa, jossa on tilaa lämmölle, intiimiydelle, mutta myös ronskimmalle rokkailulle. Tasapaino on kuitenkin huippu tärkeää, sillä kukapa haluaisi vaikuttaa täydeltä tohelolta – edes suomenkielisen kitarapoprockin göstamaisemmalla saralla.

Lintudisko on yhä ja edelleen sama asia kuin tälläkin kiekolla kaiken muun masterointia lukuun ottamatta hoitanut Mikko Juhani. Hetkittäin nuoruuden peitsamolaisuus kohottaa yhä rokkihuivilla koristeltua päätään, kuten röyhkeä lo-fi rokkis Jos olisi kysymys vinkkaa. Silmä yksin voi korjata näyttää taas ankkurin asemasta, että Berliini-kauden David Bowie ja saman kauden Lou Reedkin liikuttavat yhä jotain oleellista rinnan vasemmalla puolen. Kaikki tehdään vain lintudiskomaisella tavalla, katse hiukan alaspäin suuntautuneena ja ainakin toinen käsi taskussa.

Rauhoittunut ja seestynyt folkpoppis Puun syyt lienee kuitenkin rehellisempi potretti Lintudiskon sisäisestä tilasta, armon vuoden 2023 hiljalleen hiihtäessä kohti maaliviivaa. Kaikki ne eri vaikutteet, jotka värittivät aiempia pienjulkaisuja ronskein ottein ja hiukan viivojen yli karkaavine vetäisyineen ovat nyt asteen hillitympiä, tarkemmin ajateltuja ja sommiteltuja. Vaivoin mikään jälki puksuttaa tasaisesti AOR/kraut -raiteilla ja Tuhkasta nousee puolukkaa sujauttaa jo villasukat jazzahtaviin jalkoihinsa. Onko Lintudisko siis aikuistunut?

Kyllä ja ei. Tuskinpa Pannumyssyn alla kelpaisi monenkaan (liian) vakavasti itsensä ottavan taiteilijan albumin saranakohdaksi, mutta tälle tupakeittiön pullantuoksuiselle levylle se istuu kuin pipo niiskunenäiselle ja aamuöiselle lehdenjakajalle. Asioita huomioidaan yhä ennakkoluulottomin silmin, eivätkä kappaleet rakenna yhdessä mitään superehyttä taiteellista kokonaisuutta, vaan ennemminkin kyseessä on joukko samanhenkisiä ralleja.