Musta Huone: Valosaasteen sekaan

Paa jotaki / This Is Not A Dog

Puoli vuotta sitten Musta Huone pysäytti fotonitkin taivaalle kolkon krautisti rokanneella Aurinko, aurinko -sinkulla. Harvemmin vastaan tulee 10 minuuttista sinkkua, jota kuunnellessa aika ei tule pitkäksi niin millään. Tyly kitaran sahaus, klonksuva basso ja takova rytmi jäivät kummittelemaan mielen sopukoihin.

Kirkkaimmasta valosta on tultu synkimpään pimeyteen ja yritän hahmottaa bändin askarruttavan toisen albumin sekopäistä nerokkuutta. Häiriintynyt intro, vinyylin eri puolten erottajana toimiva välisoitto, viisi iskevää kitarahyökkäystä, sekä yksi ihka oikea piiloraita. Erilaisia ja osin toisiaan vastaan taistelevia aineksia tuntui aluksi olevan aivan liikaa, vaikka samaan aikaan albumi vaikutti tarpeettomankin virtaviivaiselta yhden suunnan kyydiltä alas krautrockin putouksista. Voin tässä vaiheessa todeta, että koin hetkittäin suoranaista hätää kiekon koodistoa purkaessani.

Vaan lähtihän se jäsentymään ja kestävimmät levyt ovat vaatineet allekirjoittaneelta aina pientä – tai isompaa – sisäänajoa. Yhdeksi avainpalaksi on osoittautunut A-puolen sulkeva nimiraita Valosaasteen sekaan, jonka ysärinen särinäahdistus sulautuu 70-luvun krautin kanssa joksikin uudeksi ja erilaiseksi. Kesken kaiken kuulija siirtyy interplanetaarisen lennon kyytiin, hiljaisuuden humistessa, kohistessa ja säristessä niin, että korvista ottaa.

Tältäkö kuulostaa likainen valo, vai ovatko äänet kosmisia säteitä? Puhutaanko saman yhteyden varjolla nyt planeettamme lähettämästä monimuotoisesta ääni/valo/radio -saasteesta vai mistä? Outo väliosa yhtä kaikki pysäyttää paahdon onnistuneesti ja saa ajatukset karkaamaan piirileikkeihinsä. Tämä onkin bändin supervoima: virtaus voidaan kääntää koska tahansa ja osapuilleen mihin tahansa. Eivätkä läheskään kaikki kurvit ole nopeita, tai edes helposti huomattavia.

Aurinko, aurinko -sinkun iskuvoima on vain kasvanut albumiympäristössä ja yhdessä sitä edeltävän Kuun palvojat vedon kanssa kitaranyrkkien teho vain kohenee. A-puolen ensimmäinen oikea raita, Heijasteet, ei aluksi tuntunut löytävän tarkoitustaan, mutta tämäkin seiskaminuuttinen on enemmän osa kokonaisuutta kuin mikään irrallinen pala. Hitaasti leviävä ja hajoava raita onkin matka yhtyeen ja muiden numeroiden luokse, jotka odottavat syvemmällä mustahuoneversumissa.

Vain vinyyliltä löytyvä piiloraita Kesän reunat on paljon muutakin kuin silkka erikoisherkku yhdellä versiolla. Toki nytkin pihvin kimppuun pääseminen ottaa aikansa, mutta viimeisten kolmen minuutin aikana tapahtuu mahtavia asioita. Kesäinen yllätys on runsas ja suorastaan rehevä, joten tästä kelpaa jatkaa kohti tulevaa.