Joe Jackson: What a Racket!

Ear Music

On hyvä tuntea musiikillinen historiansa ja juurensa, koska historia tekee meistä osin meidät niin yksilöinä, yhteisöinä kuin kansoinakin. Englantilaisen Joe Jacksonin tapauksessa tämä on johtanut vuosisadan takaisen materiaalin luokse, ja Jacksonin uusin albumi on päiväretki englantilaisen musiikkiteatterin ja Music Hall -näytösten maailmaan vuosikymmenten taa.

Itse asiassa What a Racket! on Jacksonin kiemuraisessa maailmassa lainakappaleista koostuva albumi, sillä tämän kaiken materiaalin on esittänyt jo aikaa sitten herra nimeltään Max Champion. Todellisuudessa Max Champion on mielikuvituksen tuotetta, mutta mitä muuta me kaipaamme kuin mielikuvitusta ja uskoa. Joten astukaamme värikkään teltan sisään ja nauttikaamme show’sta.

Jackson ei ainoastaan esitä kuvitteellisen historian lehdille osittain unohtuneita ralleja uudestaan, vaan hän selvästi pyrkii muuttumaan Max Championiksi. Kunnon musiikkinäytelmän tavoin esitys on tarkkaan käsikirjoitettu, eivätkä satunnaisuuksilta vaikuttavat käännökset ole muuta kuin draaman hienovaraista säätöä, mutta Jackson tietää mitä naruja tivolin arpajaisissa pitää kiskaista saadakseen pääpalkinnot. Viktoriaanisesti väritetty pop soi 12-päisen orkesterin soittamana, tirehtöörinä häärii Jackson, torvet soivat, jouset sahaavat ja kaikki on vedetty sopivan pitkäksi.

Syyskuinen ykkössinkku Health and Safety marssii kuin rivi punatakkeja säntillisesti, mutta kärsii lievästä yliyrittämisestä. Täysin takalaittomaksi pamahtava What a Racket! -sinkku menee taas montypythonmaiseksi kikkailuksi, mutta etenkin osina suurempaa kuvaa numerot onnistuvat mielestäni tekemään asiansa selväksi.

Kaikkien kovia kokeneiden äitien nimissä luotu Dear Old Mum on myös lievästi kliseinen tarinavyyhti 10-päisen lapsikatraan kanssa jonglööraavasta arjen sankarista, joka vaatii vain uskoa asiaan. Jos kelloa kääntää sata vuotta taaksepäin, menevät nämä temput kyllä täydestä ja tuota kulmaa Jackson myös käyttää mielestäni taiten.

Champion-Jackson kertoo meille hurjista kadun laeista, rakkaudesta, tuskasta ja kyvystä välttää kaikenlaista vastuuta, nojaten alati yliteatraalisuuteen, mielikuviin, vaikutelmiin, yleisön lumoamiseen pienin tempuin. Katunäkymät ovat jotain television Sherlock Holmesien ja teatterin välistä, viittausten risteillessä. Musiikki reagoi tähän kaikkeen mustavalkoisten elokuvien ääniraitojen voimakkuudella, alleviivaten ja huutomerkittäen lähes kaiken. Ja näin se käy: What a Racket! on lopulta lähes oikea aikamatka, miltei aito kokemus.