AutomatA: Heart Murmur

Atypeek Music

En enää aivan tarkkaan muista, kuinka ja/tai missä törmäsin alkujaan tähän pariisilaiseen postrock-nelikkoon, mutta Heart Murmur vain jäi soimaan ja erottui edukseen niin kovin monista muista postrock-levyistä. Muutamaa puhesamplea lukuun ottamatta täysin instrumentaalinen levy on kliseisesti todettuna matka. Moneen tavallisten rajojen tuolta puolen löytyvään paikkaan ja useampaan aikaan.

Nelihenkinen yhtye antaa soundikenttiensä kehittyä kiireettä, mutta toisaalta mukana ei ole tarpeetonta venyttelyäkään. Hetki saa jatkua niin pitkään kuin sen pitää jatkua, minkä ansiosta osa raidoista on vain päälle kaksiminuuttisia, kun taas ankkuri Processions kellottaa päälle 11 minuutin mittaisen sekuntimäärän. Fyysisellä versiolla ankkurin perässä on vielä viisi minuuttia tyhjää, minkä jälkeen teeman äärelle palataan vielä kahdeksi ja puoleksi minuutiksi. Jälkikirjoituksella ei ole kuitenkaan mitään sen kummempaa panosta tai arvoa, vaan kyse on vain fyysisen version kuriositeetista.

Sad Guru on herkimpiä postrock-kahdeksanminuuttisia, joiden äärellä olen vähään aikaan viettänyt aikaani. Kaihoisa ja epädramaattisin vedoin luotu numero on pieni ja kaino, eikä kuitenkaan. Vastakkaiset voimat ovat toisiaan kiertäen liikkeellä myös kun Killing Spiders kuroo vähintäänkin kaksi tasoa yhteen ja häivyttää ajan sekä paikan rajoja ympäriltään parhainta mahdollista vauhtia. En aivan täysin ymmärrä, miksi avausraita On A Wire on valittu sinkuksi. Ehkä nakuttava synarytmi voisi kiinnittää paremmin huomiota, tai sitten puhepätkien on toivottu luovan kontaktia useampaan kuulijaan. Tiedä häntä, mutta kaunishan tuokin on, jos nyt vähän tavallinen tuokio kuuden muun raidan seurassa.

Elokuvamainen, ambientmainen, eteerinen, monitasoinen, viipyilevä. Siinä sanoja, jotka alussa kirjoitin ylös. Kielisoitinten, koskettimien ja rytmien verkot ovat kuulaita, tunnelmat pysyvät halki albumin toiveikkaina, positiivisina, avoimina, eikä aurinko silti taida paistaa kertaakaan suoraan silmiin.