RinneRadio: Balladium

Rockadillo

Tapani Rinne on ilahduttanut allekirjoittanutta monilla eri projekteillaan viime vuosina. Herran soolotyöt ja yhteistyöprojektit ovat poikkeuksetta osoittautuneet tutustumisen arvoisiksi, ja kun lähden jonnekin kauemmas, huomaan turvautuvani Rinteen musiikkiin matkaseuralaisena.

Kaikkea on koettu, nähty ja tehty Rinteen sävelten soidessa, mutta enpä olisi uskonut RinneRadion enää palaavan pitkäsoittokantaan armon vuonna 2023. En oikeastaan edes osannut ajatella moista, sillä vuonna 2012 ilmestynyt StaRRk on jo 11 vuoden ikään ehtinyt teos. Tuon jälkeen musiikkimaailma on mennyt uusiksi ja perinteiset pitkäsoitot alkavat olla historiaa. Sinkkujahan RinneRadio on pistänyt kyllä markkinoille, tyyliin yhden silloin ja toisen tällöin.

Mutta niin vain käsissäni on uusi RinneRadion vinyylilevy. Tyylikkäät punaiset kannet, kahdeksan raitaa ja universumillinen elektronisesti sävytettyä, rauhaisaa, puhaltimilla rikastettua ja verkkaista musiikkia. Alun hehkutuksen perusteella joku (tai monikin) voi olla sitä mieltä, että annan mille tahansa Rinteen luomalle musiikille automaattisesti tähtiryppäitä. Asia on täsmälleen päinvastoin, sillä rima on vuosien saatossa noussut huiman korkeaksi. Rinne itse sen on kattoon nostanut ensiluokkaisella työllään. Tätä nykyä oletankin musiikin, oli se sitten minkä tahansa otsikon alla ilmestynyttä, olevan korkeinta mahdollista A-luokkaa.

Paine on varmasti jossain määrin tuntunut myös tekijöiden niskassa, sillä RinneRadiota voi hyvällä syyllä kutsua jo legendaariseksi yhtyeeksi. Nyt Rinteen rinnalla ovat perkussionisti Juuso Hannukainen ja elektronisesta puolesta vastannut Aleksi Myllykoski. Eri raidoilla kuullaan myös joukkoa muita muusikoita ja artisteja. Itse asiassa vain Rinne on äänessä jokaisella raidalla, mutta silti koen albumin ehyeksi kokonaisuudeksi.

Vanhin sinkkuraita on vuoden 2022 alkusyksystä julkaistu Photon, jonka syvissä äänivesissä riittää voimaa sekä tunnetta. Melodia kulkee kauniisti ambientmaisen pinnan tuntumassa, pitkiä nuotteja ympäröivät nopeammat elementit, kaikkea leimaa syvä rauhallisuus. Vuoden alussa Photonia sinkkuna seurannut Births Today seuraa raitaa myös levyn A-puolen keskeisenä tunnelmapalana. Kun ainesten määrä ajetaan minimiin korostuvat yksittäiset äänet, nuotit, rytmit, pienen pienet sipaisut ja yllättävät irtiotot. Tämä sävellys on kauneutta, joka saa rinnan pakahtumaan ja mielen herkistymään. Juha Mäki-Patolan piano tekee jo valmiiksi ainutlaatuisesta raidasta vieläkin vavahduttavamman.

B-puolen kymmenminuuttinen Spirient nousee jo silkan mittansa ansiosta parrasvaloihin, mutta mitta on perusteltu ja komea teos heijastelee muiden raitojen aineksia onnistuneesti. Muuten instrumentaalisen levyn ainoat vokaalit kuullaan A-puolen alussa ja lopussa. Hildá Länsmanin sanaton laulu vahvempia rytmillisiä kuvioita sisältävässä Cryospheressä on upeaa kuultavaa. Tämä ainoa Recuen tuottama raita sopiikin albumin saranakohtaan, yhden osan päättyessä ja toisen alkaessa. Koko albumin avaava One Earth on selkein kädenojennus ysärin ja nollaluvun etnoiseen suuntaan, muistuttaen kuulijoita selvimmin siitä, mistä RinneRadio on nykyiseen pisteeseen tullut.

Tässä se on, enkä tahdo löytää levystä valuvirheitä, rumia saumoja tai tarpeettomia osasia. Aikaa on kulunut 90-luvun päivistä, jolloin bändi julkaisi timanttia toisensa perään, mutta yhtymäkohtia voi kyllä löytää aina Joik-levystä lähtien.