Jussi Miettola: No Exit for Mountains

577 Records

Jussi Miettola julkaisi ennen koronaa kokeellisen jazz-levyn yhdessä Pepa Päivisen kanssa. Hirttomiehiä työväenluokalle saa nyt tavallaan jatkoa Miettolan sooloalbumista, mutta paljon on matkan varrella myös muuttunut. Kokeellisuus on edelleen menon henki, jazz on joka raidalla ainakin henkinen lähtöpiste, mutta roimasti lisääntynyt elektronisuus ja turvonneet kappalemitat pistävät kuulijan kokeellisuuskestävyyden koetukselle.

Ensimmäisenä kuultava Ether on todellinen joko/tai -raita, brutaalina äänihyökkäyksenä ensimmäiset minuutit lanaava numero ei edes yritä olla viehättävä perinteisellä tavalla. Päälle kymmenminuuttisessa äänisyöverissä ja nuottilabyrintissa on taatusti hyvä annos pandemian mustuutta, voimattomuuden synnyttämää vimmaa. Tai niin tuon itse tulkitsen niillä vähillä taustatiedoilla, jotka levyn mukana tulivat. Kun tekijä kutsuu tuotostaan Frankensteinin hirviöksi ja Iisakin kirkoksi, on luojan ja luomuksen suhde vähintäänkin konstikas.

Muutamaa samplea ja kuoromaista vokaaliraitaa lukuun ottamatta kyse on instrumentaalialbumista, josta löytyy runsaasti muutakin kuin mustuutta. Kappaleita on vain neljä, ne saatetaan maailmaan perkussioiden, rumpujen, puhaltimien ja riittävän kokoisen elektronisen arsenaalin voimin. Tärkeä elementti on äänen luonne, sen toisinaan nuotittomanakin välittämä tunteiden kirjo. Ensi alkuun levy saattaa tuntua harmaalta, mutta harmaudesta löytyy hiljalleen eroja, sävyjä, tasoja, ja pian edessä onkin jo melkoinen väritarha.

Ovien ja ikkunoiden löytäminen uusiin suuntiin saattaa olla haastavaa tässä sokkelossa, joka ei itseään suotta selitä. Levyä onkin vain kuunneltava, todella kuunneltava ja annettava äänten opastaa. Tutuiksi mielletyt rakenteet ja populaarimusiikin säännöt eivät päde näissä paikoissa, joissa kauneuskin esittäytyy omanlaisenaan. Kolmantena kuultava As Long As It Will Take on joukon rauhallisin, näkökulman siirtyessä planeettamme ulkopuolelle. Ankkuri Insect Politics soundaa hetkittäin retrofuturistiselta, efektien viitatessa 70-lukuun ja mahdollisesti vielä niitäkin varhaisempiin aikoihin.

No Exit for Mountains on brutaali ja herkkä, synkkä ja valoa säteilevä. Se on vastakohtien, vastavoimien ja vastakkaisuuksien törmäyskenttää, jonka monivuotinen syntyprosessi lienee ollut vähintäänkin koetteleva. Olen kuunnellut nyt Miettolan teosta jo pidempään, enkä vieläkään tunne täysin paikkoja, koska äänien luoma kartta tuntuu muuttuvan silmieni edessä. Uskon kuitenkin kuulevani saksofonien, rumpujen ja Moogin manaamien äänien takaa jotain, joka on voinut syntyä vain tälle levylle. Ja se on ehdottomasti kaiken työn arvoista.