Voikukat: Rauniola

Alakulttuuritalo

Siinä missä monet bändit ja artistit väistelevät tätä nykyä perinteistä suomirockia kuin ruttoa, ottaa tamperelainen Voikukat menneestä reilusti kiinni ja puristaa. Eikä newtoneita säästellä, minkä ansiosta kymmenen raitaa saadaan prässättyä alle puoleen tuntiin ja hauskaa on koko rahan edestä. Rauniola onkin häpeilemättömän retroisa albumi, jonka toisen tukijalan muodostaa rosoinen grunge ja josta ei särö lopu kesken.

Toki taannoinen Markat tiukassa -sinkku jo teki selväksi, mistä suunnasta herrain Raatikainen, Salonen & Kaistinen aurinko nousee. Angloamerikkalainen rock’n’roll kone käy jyristen ja esiin on kaivettu nippu erilaisia vaihteita. Laatikosta löytyykin herkullista Weezer-henkistä rypytystä Toukokuun takoessa ja Astman ahdistaessa, eikä hitaampikaan jyrnytys tuota onelmia. Stemmat kajahtavat komeasti, kitaravallien laasteina toimivat ensiluokkaiset melodiat ja pinoja osataan kasvattaa maltilla. Isoa, vaan samaan aikaan niin pienimuotoisella tavalla.

Ison maailman soundi on väkevää, vaan kyllä se suomirock myös siellä seassa sitkeänä sisupussina vaikuttaa. Aino näkee tekijänsä rokkarinhulttiona, joka ei varsinaisesti huou perittyä vaurautta, mutta rikkaus löytyykin kitaran surinasta. Napakka ja puolinenäkäs asenne on niin uutta aaltoa, että ihan naurattaa ja kun grungea lyödään Kurt-sedän hengessä päähän tulee taatusti tunnettua jotain. Rockille ominainen kapinahenkisyys purskahtaa pintaan mainion tekstin omaavassa Vasen on oikea -siivussa, jossa kolmen minuutin sinkkuralliin saadaan paljon oikeaa asiaa.

Toisinaan murhe valtaa tilan itselleen, mutta sekin tehdään persoonallisen uusvanhalla tavalla. Maailmanloppu mollittaa oikein kunnolla ja Balladi ahneudesta taiteilee harmailla rajoilla. Sanotaanko kaikkea täysin tosissaan? Tuskin, mutta eivätpä niin tainneet alan pioneeritkaan toimia silloin muinoin. Turhia ongelmia suristelee vinhasti ja musiikkinsa puolesta kiekon jälkimmäinen puolisko saattaa jopa ohittaa sinkuilla vahvistetun alkurytinän.