Risto Hemmi: The Album

Texicalli Records

Instrumentaalimusiikkia sähkökitara edellä luova Risto Hemmi yllätti allekirjoittaneen totaalisesti taannoin. Tuplasinkku Arctic Circle / Twilight Reflection nosti jalustalle kitaran ja luonnon ihmeellisyyden, puhallinten tuodessa muassaan aimo annoksen mystisyyttä.

Samainen kappalepari avaa osuvasti nimetyn The Albumin, jolla kuullaan yhteensä kymmenen Hemmin kirjoittamaa, tuottamaa, äänittämää ja miksaamaa numeroa. Hemmi vastaa myös suurimmasta osasta kuulluista äänistä, ja kun joku artistia on avittamassa, siihen on aina selkeä tarkoitus ja kulma. DIY-albumin hengessä oma visio on ollut ainoa tie, joka ei kuulijan kantilta ole välttämättä aina se helpoin. Plussat selättävät mielestäni silti miinukset, niin raidoilla kuin kokonaisuudessa, jos nyt lopputulema hivenen ristiriitainen onkin.

Tunnelma ja luonto ovat siis tärkeitä, vaan asioita voi lähestyä hyvinkin eri suunnista. Purple Morning lipsahtaa varoittamatta svengaavammalle raiteelle, eikä groovaavan bassolinjan päälle levittyvä kitarointi voisi juuri tätä princempää olla – hyvällä ja rakentavalla tavalla. Doctor’s Orders pelaa samaa palloa Karri Helinin puhkuessa saksofoneista sielua ikuista ystävyyttä ylistävälle reseptille. Näitäkin rockimpi ja rullaavampi on congat ja perkussiot hoitaneen Bablo Contino Sanchesin vahvistama Solange, jonka lattaribileissä nuotit ja värit räiskyvät villisti.

Hemmin tapaan kääntää purttaan raitojen välillä on totuttelemista, etenkin kun niin monen kappaleen tunnelmissa voisi viihtyä pidempäänkin. Kalevalan taruihin mm. kanteleen ja vokaalien kera lennähtävä Karelian Rhapsody on upea numero – ja totaalisen irti ympäristöstään. Joillekin näin räiskyvä tyylisuuntahippa taatusti edustaa omanlaistaan neroutta, mutta itse kaipaisin ehyempiä reunalinjoja.

Lähes kaikki on siis mahdollista, joten Wonderland Waltz ei tietenkään ole luontonsa puolesta niinkään valssia, kuin tuttua sinisyyttä nuoteistaan puristelevaa bluesia. Näin väittäisin, vaikka muoto valssisen puoleinen onkin, sillä kaihoa ja melankoliaa jalostetaan nyt enimmäkseen sähkökitaran voimin. Sami Kuoppamäen dynaamisilla rummuilla ryyditetty Cross Section risteilee progehtavan hard rockin kanssa ja Dawn to Dusk sulkee kaiken linnunlauluun. Kirjaimellisesti.

Enemmän on enemmän, muttei kuitenkaan aina. The Album on hienojen raitojen joukko, joiden hetkittäin hyvinkin kaukaiset sukulaissuhteet toisiinsa ovat toisinaan siunaus, vaan eivät aina. Ehkäpä kaikesta tästä plus ties mistä muusta olisikin pitänyt sukeutua The Double Album tai vieläkin mittavampi The Box? Ken tietää, mutta ainakin Hemmi antaa runsaasti sulateltavaa kuulijoilleen. Suositellaan nautittavaksi raita kerrallaan.