Lahjattomat: Totuuden harhakuuloja

Omakustanne

Menevää kitarapoprockia soittava Lahjattomat osui mielestäni komeasti keskelle olennaista taannoin, kun sinkkubiisi Kaksi kulkijaa tuli sinkuissa vastaan. Kaihohan on kansallinen aarre näissä yhteyksissä, mutta Lahjattomat ei antanut kaihon kuitenkaan sitoa biisiä liiaksi, tai hidastaa sitä. Levyä kutsutaan saatekirjeessä uusimmaksi, joten kyseessä ei liene debyyttipitkäsoitto. Vaan mitä hämärästä historiasta, sillä tärkeintähän on nykyhetki, ja tämä totuus kuuluu myös Lahjattomien kappaleissa.

Suomenkielisestä kitarapoprockia kelpaakin kuunnella mukavan selkeästi esitetyillä lyriikoilla, joissa elämän taitekohdat ja risteykset vilahtelevat ohitse elämän kummassa kohtausten sarjassa. Toisinaan kaiho ja melankolia nousevat selvemmin esiin, mutta biisien nopeus pidetään onneksi useimmiten nopeamman puoleisena. Näin ainoastaan yksi numero ylittää neljän ja puolen minuutin rajan ja pitkäsoitto asettuukin perinteiseen hieman alle kolmen vartin mittaan.

Teksteissä kertoja on taipuvainen pohtimaan asioita, punnitsemaan niitä ja jotenkin pysymään ulkopuolisena tarkkailijana jopa silloin, kun tehdään ratkaiseviakin päätöksiä. Tyylissä on jotain aavemaisen tuttua, mikä tuo mieleen mm. nuoremman ja innokkaamman Neljä Ruusua -orkesterin sekä rennomman J. Karjalaisen, mutta näiden tekijöiden – tai muidenkaan – tuttuja maneereita ei kuitenkaan ryöstetä. Kitarasoundissa kaiku ja väri aiheuttavat Simple Minds ja U2 -viboja, mutta onko noistakaan nyt oikeasti haittaa?

Perinteisiä ovat myös muodot, joissa säkeistöt ja kertosäkeet seuraavat kiltisti toisiaan. Kitara on selvemmin pinnassa, koskettimien enemmänkin tukiessa kitaraa ja vokaaleja, mutta todellisen dynamiikan soittoon tuo hivenen eteen nojaava rytmiryhmä. Soitto ei varsinaisesti kaadu päälle, vaan ennemminkin pitää liike-energian elossa, mutta yhtä kaikki temppu toimii toistuvasti. Pulassa bändi onkin vasta niissä kohdin, kun vauhti tippuu, mutta balladiksikaan ei vielä saada biisejä hillittyä.

Nämä ei-kenenkään-maalle juuttuvat raidat tekevät albumista tarpeettoman tasapaksun oloisen, vaikka todellisuudessa materiaali on idearikasta ja toimivaa. Pienellä biisijärjestyksen rukkaamisella, jonkin raidan ronskimmalla sovituksella ja parilla kuvaan hankalammin sopivalla numerolla kokonaisuus olisikin saattanut toimia aivan toisenlaisella voimalla. Yksittäisten kärkiraitojen perusteella Lahjattomat on tiukka sinkkubändi, jolta löytyy teräviä biisikyniä riittämiin. Nostetaan siis lopuksi kärkeen vielä reipas Uimarannalla ja isommin sekä pyöreämmin soiva Kuuleeko maa, jotka esittelevät ansiokkaasti bändin laveutta.