The Stance Brothers: Duktus

We Jazz

The Stance Brothers on moneen ehtivän ja monessa mukana olevan Teppo Mäkysen ikioma studioprojekti. Onhan se kai hiukan outoa, että oman alter egon nimi on monikkomuodossa, mutta toisaalta: tämän projektin alla kaikki mojoisa on muutenkin mahdollista. Soulista rytmibileiden kautta jazziin on lyhyt matka, etenkin kun tuottaja-rumpali pistää komppia kylkeen vailla rajoja. Elektronisuus on aina mahdollisuus, ei suinkaan uhka, ja perinteinen samplailukulttuurikin kukoistaa vibrafonin soidessa ja vokaalien sinkoillessa kovin thestancebrothersmaiseen tapaan sinne, tänne ja tuonne.

Parin vuoden takainen On Top EP oli yksi monista vuosina 2018–2021 ilmestyneistä pienjulkaisuista, joiden tiimoilta ainakin allekirjoittanut odotteli pitkäsoittoa tulevaksi. Raaka peli on kuitenkin tiputtanut kaikki noiden aikojen kappaleet pois tuoreelta pitkäsoitolta. Ratkaisu on luonteeltaan kova, ehkä jopa julmaksi laskettava, mutta toisaalta: nyt on tilaa suuremmalle annokselle uutta musaa.

Ja kuinka kuulijaa viedäänkään kuin litran mittaa. Raw Diamond loistaa nimensä veroisesti keskellä albumia. Tai ainakin sen kuunneltavaksi saadulla CD-versiolla. Vinyyliversioita tulee olemaan kaksi, enkä tiedä vaihtuuko niissä muukin kuin väri, mutta keskitytään siihen mitä ollaan kuultavaksi saatu. Silkkisen sileä King Cesar kulkee varjoisissa valoissa, öisen rytmin loihtiessa maisemaan palmut, pylväät ja kaiken muunkin olennaisen. Rentous ja helppous yhdistyvät konstikkaaseen soittoon, josta samalla loistaa poissaolollaan kaikki negatiivinen briljeeraus. Sinkuksi valittu Futuristic Earth huokuu lentävien autojen täyttämiä utopioita, joissa retroinen minimalismi ja modernius asettuvat luontaisiksi lavasteiksi. Soundien saralla saksalaiset kraut-pioneerit käyvät jo mielessä, vaikka aivan toisella puolen Rein-jokea taidammekin silti olla piknikillä.

Instrumentaalilevyjen kohdalla tulee helposti pyöriteltyä sitä, miten ja millä vokaalit on kussakin tapauksessa korvattu. Tämän kiekon kohdalla moista ei tule edes pohdittua, koska maisemista ei puutu mitään, eikä tunteiden, tiedon ja ajatusten välitys nyi tippaakaan. Toki joissain biiseissä kuullaan vokaaleja, mutta nekin ovat lähinnä sampleja, maustemaisia lisiä.

Sao Paolo osaa ja pystyy kuvaamaan asiansa luultavasti jopa paremmin, kun kukaan ei tunge monologia korvasta sisään. Further Eastin leikkisten soundien seassa kuulija saa taas valita itänsä ja läntensä, Denny’s Beautyn kauneus kaikuu öisissä äänissä, aivan kuin aallot jonkin kaukaisen rannan kiviin.

Duktus sai melkein viisi tähteä ja vain pari pientä kysymysmerkkiä tipauttivat lopulta viimeisen tähden pois. Voihan kiekko lähteä tästä tietysti vielä kasvamaankin, kuka tietää, mutta Duktus on jo nyt melkoinen trippi.