Heikki Silvennoinen: Kaiho

Emsalö Music

Kaiho on suuri sana suomalaisessa musiikissa, sekä tietysti suomalaisessa mielenmaisemassa noin muutenkin. Kaiho kertoo sydäntä kaivertavasta tunteesta, kaipuusta, ikävöinnistä ja silti se ei ole negatiivinen termi. Kaiho voi olla kaunista ja vaalittavaa, kivunkaltaista ja samaan aikaan ihanasti kirveltävää kaipuuta. Tai jotenkin noin sen ymmärrän ja siten heijastan Silvennoisen uutta pitkäsoittoa mieleni maisemiin.

Ensi vuonna Silvennoinen pääsee miehen ikään, kun täydet seitsemän vuosikymmentä rasahtaa Kangasalan Claptonin mittariin. Viimeistään nyt onkin aika katsella taaksepäin ja pohtia, että mitä kaikkea on tehty ja mihin asti sitä onkaan oikein tultu. Levyn kansitekstien mukaan työtä on tehty pitkään, lähemmäs vuosikymmen, mutta hyvää on kannattanut odottaa ja kypsytellä rauhassa.

Hyvinkin kaihoisa Hetki jonka sain miettii menneitä maljoja ja aikoja, ne jotka olivat ja jotka eivät enää koskaan palaa takaisin. Surumielisyys on kulman takana, mutta samalla kertoja ymmärtää asioiden painon ja kaiken rajallisuuden. Melankoliaa summaa jo otsikossaan paljon, tosin kertosäkeen vahvempi askellus vihjaa melankolian olevan myös tarpeellista, toisinaan nyt ainakin. Melankolia antaa meille keinon oivaltaa kuoppien syvyyden, koska siten onnen kukkulat ovat entistäkin korkeampia.

Kaihoa riittää, mutta Silvennoinen osaa myös olla onnellinen asioista. Et ollut unta on yhtäältä hivenen kaihoisa biisi, mutta todellisuudessa kertoja on mitä onnellisin kulkiessaan päämäärättä pitkin vieraan kaupungin katuja. Ei suunnitelmia, ei aikatauluja ja arjen pieni ihme voi tapahtua koska vain, ehkäpä jopa kahdesti tai kolmesti saman päivän aikana. Vielä keveämmin nousee kitarapoprockin jalka, kun Kaikki maailman tunnit oivaltaa onnensa ja myös kertoo siitä iloisin sävelin.

Silvennoinen on mitä selvimmin ollut aina fab fourin seuraaja, mikä kuuluu tämänkin albumin yleisessä melodisuudessa, sekä kyvyssä ja rohkeudessa yhdistellä eri asioita kitaravetoisen poprockin saralla. Mun ei tarvii mennä Intiaan on yhtäältä ylistys itsevarmuudelle, jossa mitään guruja ei tarvita latomaan viisauksia nenän eteen. Sähkösitar soi ja meno on suorastaan vetävää. Saimaan viehättävä yksinkertaisuus ja lyriikoiden osuvuus ansaitsevat myös syvän kumarruksen.

Kaiho summaa paljon asioita, jotka kerääntyvät vuosien karttuessa reppuun. Tekstejä on ollut kirjoittamassa joukko tuttuja nimiä, mutta albumin materiaalia tuntuu sitovan yhteen monesti sen otsikko, sekä oivallus ajan kulumisesta. Aika kuluttaa ja samaan aikaan jalostaa, me siinä päätämme lopulta, että mitä se saa tehdä ja miten.