The Spermbankers: ”Death Takes Us All”

Poli5

Prahasta pamahtaa poikkeuksellisen komeasti, kun kitaristi/vokalisti Pasi Mäkelä, baritonikitaristi Martin Ruziska ja rumpali Bert Neven kiteyttävät näkemyksensä garagen ja tikkuisimman mahdollisen bluesrockin ydinasioista. Kolmen eri kansallisuuden keskinäiset vetovoimat tuntuvat toimivan lähinnä positiivisina energioina, kun seitsemän raitaa prässätään rahdun alle 27 minuuttiin.

Bändi ei (ainakaan verkon musiikkipalveluiden perusteella) juuri sinkuista perusta, mutta jos sellaisia lähdettäisiin monoliittimaisesta kokonaisuudesta lohkomaan, niin itse ohjaisin talttani luultavimmin High Heavenin kohdille. Rullaava rock kun imee tietä perinteisten blueslegendojen hengessä. Melodiakulussa on kyllä jotain mahdottoman tuttua, vaan ei vaivaannuttavalla tavalla. Mäkelän säröinen kitara vaeltelee malttamattomana rytmijunan puskiessa sopivan etupainoista lastiaan alas mäkeä, alaspäin aina vain, ihan kuin mentäisiin suoraan kohti etelää. Kenties lopussa odottavatkin rämemaat Mississipin törmillä.

Vahvaa sinkkupotentiaalia edustaa myös ”semi-trad.” -kappale My God’s Weary Army, jonka ikiaikainen veivaus ja vetreä vääntö toimivat loitsun tavoin. Nytkin ollaan rupisimman bluesrockin alkulähteillä, garagen kolistellessa raiteita ja ehkä mahdollisten grungevaunujenkin jytistellessä niillä, mutta paketti pysyy alkukantaisena, puhtaana, kauniin minimalistisena.

Yksi tukijalka triolla lepää stonerin puolella, mitä sopivan blacksabbathmainenkin Grand Liquidator myös groovaavan pohjansa puolesta edustaa. Mustunut ja psykedeelinen rock kelpaa myös sekaan silputtavaksi, kuten Urban Camper Blues omalla rullaavalla menollaan osoittaa, ja ai kuinka padasta kohoavat höyryt käyvätkään aina vain houkuttelevimmiksi.

”Death Takes Us All” ei käynnistä vallankumousta kitararockin saralla, se ei mullista eikä uudista, mutta käsi sydämellä: trion garage toimii siitä huolimatta. Alkukantainen romuluisuus ja soundillinen likaisuus ovat tietysti tavallaan tehosteita, mutta kaikki on lopulta kiinni itse biiseistä, niiden melodioista, riffeistä ja muodoista. Ja tällä saralla The Spermbankers on vain virittänyt konettaan kovempaan kuosiin.