Dave Lindholm: Tivoli

Emsalö Music

Mielestäni Dave Lindholm summasi oleellisen urastaan ansiokkaasti puolitoista vuotta sitten ilmestyneellä Laulu & kitara -tuplalivelevyllä. 70-vuotta tuli artistilla noissa main mittariin ja juhlajulkaisu oli hieno tapa huomioida merkkipäivä. Viime vuoden lopulla Antero Jakoilan kanssa julkaistu Vol. II oli siirto sähköisen ilmaisun suuntaan, vaikka bluesrock-projekti pienempää äänivallia suosikin, ja nyt on uuden soololevyn aika.

Tivoli on musiikilliselta sielultaan blues, rauhallisempi ja asettuneempi, jonka teksteissä Lindholm pohtii mm. elämän suuria pieniä kysymyksiä. Asenne on kuitenkin yhä edelleen rock, lauluääni tihkuu Lindholmille ominaisesti tunnetta, jossa sanojen lausuntatapa on miltei yhtä merkittävää kuin itse sanat. Studiossa muut soittimet ovat lähinnä Jaan Wessmanin soittamia, eikä raitoja ole tungettu todellakaan täyteen ääntä, vaan avaruus ja tilavuus ovat avainsanoja. Karsiminen ei tarkoita kuitenkaan karuutta, albumin sydämen hehkuessa lämpöään ja pienten tilojen kasvaessa kummasti.

Äänityksen ja miksauksen hoitanut Jani Viitanen vastaa taustalauluista ja vierailevia soittajia kuullaan vain kolmella raidalla kymmenestä. Kiekon kokonaismitta jää alle 34 minuutin, mutta eipä ole vastavuoroisesti mukana myöskään tyhjäkäyntiä tai tarpeetonta huttua. Tasapainoisuus ja eheys ovatkin Tivolin vahvimmat valtit, jos nyt ykkösrivin sinkkubiisejä ei niin monia ehkä loppupeleissä olekaan.

Fiilis on kerrassaan leppoisa, kun Tänään tapaan sut ja kohtalo johtaa kertojaa kohti jotain hyvää, sekä mahdollisesti jopa taianomaista. Kävely nopeutuu, vihellyttääkin ja heleä soundi on kesäauringon lempeä. Hiukan samoilla linjoilla taitaa olla Aavikon halki E-duurissa, jonka suurin yllätys on varoittamatta avautuva laulukuoron osuus. Olemme näillä hiekoilla kaiketi jo kovin lähellä gospelia, ja kuinka loistavasti trumpetti istuukaan eeppisempään maisemaan. Tie on vasta alussa, tekstissä todetaan, enkä lähde moista epäilemään sekunniksikaan.

Anna taas ottaa saksofonista kaiken ilon irti ja rennon letkeä poprock-soundi on kuin pehmein haluas, vaikka pohjalla vanha kunnon blueskuvio jauhaakin poljennollaan hiljaa. Sinkkubiisiksi nostettu Anssi haluu tanssii onkin sitten hiukan toisenlainen tanssikuvio, jossa Lindholm on rokimmillaan ja biisiä voi kutsua jopa räväkäksi ”yeah” -vetäisyine kaikkineen.

Lindholm osaa edelleen vangita hetkiä ja näyttää asioita eri kulmista. Pieniä helmiä antava Tivoli on tasaisen vahva albumi, jonka arvo vain kasvaa toistossa. Bluesrockin hiljaisemmalta seinustalta on löydetty monta arvokasta hetkeä, eikä kieppumiseen kyllästy.