Oskari Nieminen: Korkeintaan kakskytviis

Omakustanne

Oskari Nieminen katsoo soittavansa isoa suomenkielistä rockia, eikä tuota oikein voi kiistääkään näillä näytöillä. Perinteisen kitararockin tutut linjat määrittelevät seitsemää raitaa, joilla rock on ennemminkin riemuisa mahdollisuus kuin sauma purkaa sydämen tuskaa.

Korkeintaan kakskytviis on ymmärtääkseni debyyttipitkäsoitto, jota ovat edeltäneet muutamat pienjulkaisut. Mikäli nimi on viittaus mittaan, niin kyllä se 26 minuuttiakin ylittyy. Saatekirje on lähetetty matkaan 25. päivä, mutta ehkäpä kyse on sittenkin ikämittarin näytön vasemmanpuoleisista luvuista, siihen ainakin ankkuriksi sijoitettu nimiraita viittaa suht suoraan. Nieminen ei suorita suurta infodumppausta, mutta osaahan musiikki toisaalta puolustaa itseään.

Kesän 2021 Määränpää EP avasi uran hiukan pienimuotoisempien siivujen voimalla, mutta nyt ovet lennähtävät saranoiltaan niin, että Bruce Springsteenikin mahtuisi niistä sisään E Street Bandeineen. Ykkössinkku Mennään naimisiin saattaa vihjailla pinkimmillä sanoillaan ja pehmeämmillä soundeillaan jostain muusta, mutta totomaisen pinnan alta paljastuu kunnon peruskalliota. Koskettimiakin uskalletaan käyttää ja svengaavalla tavalla loungeisempi ääniavaruus palvelee lopulta kitararockin tarkoituksia. Ja mitä tekstiin tulee, niin siinäkin on ovela kulma: mennään naimisiin, sitten joskus.

Toistaiseksi tuorein sinkku, Sydämessä vetää, kaahaa avoautollaan kohti auringonlaskua pölypilvistä välittämättä. Kitaran rinnalla soivat halki kiekon kiipparit, rytmiryhmä vaihtaa sopivasti raiteita ja rapean kasarinen soundi pelaa jokaisella kolkalla loistavasti. Nytkin runtataan ja fiilistellään vuorotellen, tosin vokaalien harmonioita ja kerroksellisuutta kannattaisi ehdottomasti kehittää vastaisuudessa eteenpäin. Sieltä se voima löytyy, kysykää vaikka Amerikan omalta Pomolta. Toisaalta soundin pieni raakilemaisuus on myös voimavara, toisinaan nyt ainakin.

Sinkkujen väliin pusertuvat Valkoiset tennarit tuovat groovea ja askeltavat levottomasti pitkin uuden aallon viileitä katuja. Olenko se vain minä, vai onko ilmassa nuoren David Byrnen henkeä? Loppulevyn puolella On kulunut kauan seilaa vieläkin pidemmälle ison rockin unelmaulapille ja tämäkin voisi olla seuraava sinkku, siinä määrin rockin tutut murikat aiheuttavat jytinää rinnettä alas rynnätessään.

Ei vielä mikään mestariteos, mutta lievässä lyhyydessään vahva pitkäsoitto. Soundien puolella hartiapankki on kaventanut mahdollisuuksia, vaan plussat selättävät silti mielestäni riittävissä määrin miinukset.