Kituma: Sin Nomine

Omakustanne

Kituma syntyi alkujaan oululaisen kitaristi-laulaja Markus Jussilan sooloprojektina, mutta viime kesäinen Kituma EP osoitti viimeistään projektista kehkeytyneen ihka oikean bändin. Kyseinen EP kaatoi niskaan melankolisen tummaa metallia, jossa rouheus oli orgaanista ja sinfonisuus jotain perusmuovista kikkailua arvokkaampaa. Kaiken kukkuraksi lyriikat kajautettiin maisemaan komeasti suomeksi, mikä on mielestäni aina bonusta näissä mittelöissä.

Sin Nomine -albumilta löytyvät kaikki EP:n kolme kappaletta, mutta tuota vanhemmat sinkut ovat saaneet jäädä historian lehdille. Ja hyvä niin, sillä yhdeksän raidan ja reilun 36 minuutin mittainen annos ei kaipaa mielestäni lisiä siivilleen tai muistelmia arkistoista. Kiittelin jo EP:n aikaan bändin kykyä pitää metallinsa samaan aikaan suoraviivaisena ja silti myös kiehtovan kimuranttina, eikä tilanne ole muuttunut mihinkään.

Metallin suku lienee lähinnä deathia, mutta Kituman tapauksessa melankolinen metalli on jo jalostunut niin omanlaisekseen mäiskeeksi, että vertailut muihin bändeihin olisi tarpeetonta hiusten halkomista. Samoin genrelaputus on aika turhaa, koska melodisten ja tuhtien metallipalasten luonto ovat silkkaa Kitumaa. Vokaaleissa saadaan niin rouheampaa pintaa kuin melodistakin puolta ja soitinten puolella jouset – tulivat ne sitten aidoista soittimista tai koskettimista – antavat kummasti sävyjä kokonaisuudelle.

Ainoana numerona yli viiden ja miltei kuudenkin minuutin yltävä Kaiken antaisin on melkoinen teos keskellä levyä, niin mittansa, muotonsa kuin aihepiirinsäkin puolesta. Elämä ja kuolema ovat kovia faktoja, eikä elon jatkaminen ole aina helppoa. Musertavuus luodaan musiikillisesti ilmavuutta suosien ja sanojen saralla ensimmäisen kotimaisen käyttö vain lisää mielestäni tuskaisuutta. Toimii siis kuin häkä – useammallakin tavalla.

Menevämmästä laidasta nostan esiin jälleen sinfonisten mausteidensa kanssa taitavasti pelailevan Varjopuoli-raidan, sekä progehtavia poukkoilujakin tarjoavan Surunsanoittajan, jota kannattaa kuunnella tarkalla korvalla. Tietysti myös avausraita Raunio käy kimppuun dobermannin tarmolla, mutta jopa tässä kolmeminuuttisessa paukutuksessa Kituma ehtii käyttää rikasta väripalettiaan.

Sin Nomine on vahva albumi ja sen päälle on helppoa rakentaa loistavaa tulevaisuutta. Tai herkullisen murheellista, ihan kuinka vaan. Dramaattisuus on väkevää ja kontrastit melkoisia, vaan voisiko kaavaa puskea vielä hivenen pidemmälle? Olisiko horisontissa yhä tilaa tätäkin rohkeammalle muodolle? En tiedä, mutta Kituma jos kuka voisi ottaa siitä selvää, eli nimi mieleen ja levy kunniapaikalle hyllyssä.