Son Demon & His Holy Boys: Boptized

Bluelight Records

Tampereelta kotoisin oleva Son Demon & His Holy Boys saattaa olla yhtyeenä tuore, mutta trion musiikki perustuu alkuperäisen rock’n’rollin väkevään voimaan. On täysin kuulijasta kiinni, missä määrin Boptizedin laskee rockabillyksi, rock’n’rolliksi, rootsiksi tai alkuperäiseksi blues rockiksi, sillä kaikki nuo termit vilahtelevat vikkelästi ilmassa 13 raidan aikana. Kastautukaamme siis tässä loputtomasti menneestä tulevaan virtaavassa Jordanissa ja etsikäämme kirkastavaa rock’n’rollin valoa.

Ensinnäkin hattua on nostettava autenttisuudesta ja riisutusta soundimaailmasta, joka kiistatta kyyditsee kuulijansa vuosikymmenten taakse, aina rock’n’rollin hämäriin syntymävuosiin saakka. Eloisa pystybasso pumppaa, rintaansa röyhistelevä kitara raapii seinustoja ja kaiken keskelle nousevat rockabilly-tyyliin livautetut vokaalit. Ilmassa on vaaran tuntua ja asenteissa voi haistella asianmukaisen arroganttia suhtautumista ns. vakaviin asioihin. Rock’n’roll on alusta saakka ollut kapinaa sangen monia eri asioita kohtaan, eikä tuo kulma ole kadonnut tai kulunut vuosien saatossa mihinkään – ei ainakaan Son Demon & His Holy Boysin autotallin tienoilta.

Niin, sanoinko jo garagen ääneen? Boptized näet osaa rouhia ja veivata näppärästi, mutta Laughin’ and Jokin’ viistää jo tosi läheltä garagen brittipioneerien touhuja, tai oikeammin toisin päin. Darlene kiemurtelee sydämen vuotaessa tumman punaista verta ja rock’n’rollin viedessä oman kultanupun turmiollisille teilleen. Voi aikoja ja tapoja… Ironiaa lienee annostellun tilavammalla kauhalla, mutta siitäkään ei tehdä itseään isompaa numeroa. Ainoastaan vinyylilevyllä kuultava Sinful Woman jäi kuulematta, kun arvioitavaksi saapui CD-versio, mutta veikkaisin tuonkin siivun olevan vahvemman puoleisen.

Boptized on lainabiisien jalo joukko, jolla Son Demon & His Holy Boys on kuitenkin löytänyt oman soundinsa, tyylinsä ja tapansa. Perinteisyys ja muodossa pysyminen ovat vahvuuksia, jotka pitävät suunnan selvänä, mutteivat kuitenkaan sido liiaksi käsiä. Veli-Pekka ”Vellu” Lehtonen laulaa kuin alkuperäinen georgialainen ja vain duettona kiskaistulla False Hearted Girl -vedolla hän jää lehdelle soittelemaan, tosin sehän taitaa olla tekstinkin pointti. Keepin’ All My Lovin’ tuo tahollaan pehmeyttä kuvaan, bändinkin soittaessa nyt astetta herkemmin käsin.

Son Demon & His Holy Boys osaa asiansa ja tuntee virtansa. Mitään uutta ja ihmeellistä ei kuvioihin tuoda, mutta kunnioitus alkuperäistä materiaalia ja soundia kohtaan tuovat puolittaisen voiton kotiin. Josko ensi kerralla sitten vaikka jo muutama omakin siivu mukaan, vai kuinka?