Rolling Stones: Hackney Diamonds

Polydor

Vierivät kivet eivät sammaloidu – pääsinpähän ainakin kerran vielä laukomaan tuon totuuden, kun vanhat kunnon rollarit pistivät levyllisen uutta musiikkia maailman ihmeteltäväksi. Tämä onkin ensimmäinen uuteen materiaaliin perustuva albumi sitten vuoden 2005 A Bigger Bang -kiekon, joten sammaloitumisen vaara alkoi olla jo kohtuullinen.

Kultakauden sakista ovat jäljellä enää kaikkien kumihuulien isoisä Mick Jagger, rock’n’roll kitaristien asenteikas ylijumala Keith Richards, sekä bändin ’uusi poika’, eli vuodesta 1975 toista kitaraa ryhmässä soittanut Ronnie Wood. Kahdella raidalla kuullaan myös jo edesmenneen Charlie Wattsin rummutusta ja onpa yhdellä numerolla mukana myös Bill Wymanin bassottelua, joten monin tavoin linkkejä löytyy menneeseen. Tietysti mukana on nimekkäitä vieraitakin, mutta palataan siihen hieman myöhemmin.

Rolling Stones ei ole enää pitkään aikaan kääntänyt uusia murikoita esiin, eikä moista heiltä enää kaivatakaan. Herrat ovat kuitenkin vältelleet onnistuneesti myös setääntymistä, minkä ansiosta tuore biisijoukko ei aiheuttanut ainakaan allekirjoittaneessa minkäänlaista kiusallista kiemurtelua. Tämä on rock-levy, ei enempää eikä vähempää. Jätkät tietävät mitä tekevät, eikä kenellekään tarvitse enää kertoa, että mitä tehdään sitten kun tullaan oikeasti isoiksi. Ja onhan se kaikin tavoin virvoittavaa saada välillä uuttakin materiaalia kiertoon.

Vuoden 2016 Blue & Lonesome -pitkäsoittohan oli coverlevy vanhoista blues-numeroista ja kuin muistumana tuosta uusi kiekko päättyy Muddy Watersin Rolling Stone Bluesiin. Jos tämä on loppu, niin ainakin esirippu lasketaan tyylillä ja bändi piirtää vielä yhden ympyrän täydeksi. Hackney Diamonds onkin rehti rock’n’roll albumi, jolla peruspalikoita pinotaan kovin tutuilta tuntuviin pinoihin ja kivet vierivät kuten niin monesti ennenkin.

Lady Gagan ja Stevie Wonderin vahvistama sinkkuveto Sweet Sounds of Heaven on melkoinen pala taivasta monellakin mittarilla mitattuna. Päälle seitsenminuuttinen rock-katedraali veistää kiviensä sekaan niin soulin kuin gospelin murikoita, mutta eeppiset muodot ja mahdottomat rakentelut vain parantavat lopputulemaa. Whole Wide World pistää terävää kitarasoundia peliin ja kiekon avaava toinen sinkkuveto Angry kaikuu bändin menestyksekästä 80-lukua pienin modernein sivujuontein. Rolling Stones soundaakin parhaimmillaan tuoreelle ja Jagger suorastaan elinvoimaiselle, turha tuota on lähteä kiistämään.

Paul McCartneyn bassolla vahvistettu Bite My Head Off on puhdasta standardiluokan rypistelyä, joka ei nouse kummoisestikaan esiin kovasta yrityksestä huolimatta. Itsensä Elton Johnin pianoa kuullaan myös kahdella raidalla, joista alkurytinöihin sijoitettu Get Close lienee se muistettavampi – mutta jälleen melotaan kovin turvallisilla vesillä. Mess It Up saa sentään svengijalan vispaamaan puolivälissä plus 48 minuuttista kiekkoa ja onnistumisten joukkoon nousee myös rauhallisempi Depending On You, mutta muuten on aika tasaista ja varmaa.

Hackney Diamonds tarjoaa siis muutaman helmen ja pari timanttia, mutta tärkeintä lienee 18 vuoden hiljaisen kauden päättyminen oikeiden albumeiden saralla. Charlie Watts on poissa, mutta tuottaja ja monitaituri Andrew Watt on täydentänyt studiossa ryhmää onnistuneesti. Viime vuodet rumpuja soittanut kiertuevahvistus Steve Jordan on myös mies paikallaan, joten karavaani se vain jatkaa kulkuaan.