Panu Savolainen & JPP: Panu Savolainen & JPP

Doorbell Music

Vibrafonisti Panu Savolainen oli Desibeli.netissä esillä alkuvuodesta 2021, kun musiikin monitaiturin ja säveltäjän Soiva-albumi tuli vastaan. Savolaisen villin leikkisä tyyli hyötyi akustisuudestaan ja jalostui vapaudestaan. Hyvinkin erilaiset lainakappaleet nivoutuivat omien teosten joukkoon saumatta osien hyötyessä toisistaan. Jo vuonna 1982 perustettu JPP olikin allekirjoittaneelle tuntemattomampi tapaus, mutta aiemmin Järvelän Pikkupelimannit -nimellä tunnettu kansanmusiikkiyhtye on ainakin kokemuksensa puolesta vahva liittolainen ja pitkän tien kulkija.

Yhdessä Savolainen & JPP ovatkin keittäneet sopan, jossa jazz ja folk käyvät paritanssiin monessa eri värikentässä, tilanteessa ja taustassa. En lähde edes pohtimaan, että onko tämä nyt jazz- vai folk-levy, sillä koko alkuidea on eri asioiden ja ainesten yhdistäminen. Jazzimprovisointi ja kaustislainen viulunsoittoperinne tulevat vallan mainiosti toimeen ja voisi sanoa, että osapuolet jopa hyötyvät toisistaan ideoiden lennellessä puolin ja toisin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita minkäänlaisten keulimiskisojen syntymistä, vaan kaikella on tilaa ja kaikelle riittää ilmaa.

Leikkisyys on tämänkin levyn avain, joten kun Hokkanen savusaunassaan paistuu, niin svengihän on kohdillaan. Suomineito on suorastaan kansallisromanttisen rauhaisa, eloveenamaisten värien piirtyessä mielen laveisiin maisemiin. Viulujen ja vibrafonin kirmailua onkin ilo seurata, kun kepeät askeleet vievät Kohti Pispalaa ja harmoni antaa jotain johon nojailla. Kontrabasso ponnahtelee matalammilla viivoilla, jonne on myös osattu jättää mukavasti tilaa. Näin kappaleet kasvavat riittävän ilmavin juurin niin ylös kuin alaspäin ja lähemmäs tunnin mittainen levy kulkee kuin kelkka tammikuisella järvenjäällä.

Tietysti mukana on melankolisempaakin hetkeä, ollaanhan tässä kuitenkin Suomessa ja mollikansa tarvitsee lääkettä sydämiinsä. Laulu saapuvalle syksylle on kirjaimellisesti ajankohtainen ja vaikka Veli taitaa olla hivenen tummasävyinen, nousee tämäkin jalka ketterästi vauhtiin päästessään. Sävyjen rikkaus ja paletin monimuotoisuus toimivat, sovitusten avulla kauhotaan vain lisää vettä kiukaalle.

Jazzlegenda Charlie Parkerin My Little Suede Shoes tuntui alkuun askeleelta harhaan, mutta combo löytää tähänkin vetoon kulmaa. Kiekon toinen laina, Indiana, ei kyllä vieläkään avaudu allekirjoittaneelle, mutta soittajille tilanne lienee herkullisempi. Onhan tuo komean kuuloista, kun Amerikan raittia ladotaan järvimaisemiin.

Aivan kuopitta ei siis päästä kärryjä viemään maaliin asti, mutta pieni rytkehän tuo vain charmia mukaan. Albumi osoittaa mielestäni aukottomasti, että kaustislaiseen pelimannisoittoon voi yhdistää swingaavaa svengiä, eikä liike haittaa millään tavoin kumpaakaan puoliskoa.