Sepänkadun Köyhät & Nöyryytetyt: Hyvästit pojille

Panama-levyt

Sepänkadun Köyhät & Nöyryytetyt survoi laulelmaperinteen ja jälkigrungeisen kitararuntan samaan peltiseen rasiaan, joka rämisi, kolisi ja tärisi komeasti Neuroosi-Nellin sinkkuvedon käsittelyssä. Olihan bändiltä ilmestynyt pari vuotta aiemmin esikois-EP, mutta tuo kiekko ei aikoinaan osunut kohdalleni.

Nyt on debyyttialbumi kasassa ja tässähän sitä riittää purettavaa vähäksi aikaa. Saatekirjeen mukaan ”kolmen kaveruksen traumoja käsittelevän rakkausprojektin” lähtökohdat ovat siis kipuiset, mutta musiikkia parempaa lääkettä ei traumoihin, pelkoihin, tunnesumppuihin ja sydänsuruihin ole mielestäni olemassakaan. Ainakaan baarien ovien tällä puolen, joten kuinka niitä hyvästejä sitten tehdäänkään?

Rakkaus on potkinut kivuliaasti takamukseen, elämä on taklannut korkeilla kyynärpäillä ja muutenkin pännii, mikä myös kuuluu näissä kymmenessä raidassa. Vaan kolmen kaveruksen yhdessä luomat siivut eivät junnaa paikoillaan, noin tyylillisesti nyt ainakaan. Toisinaan folkahtava pop kulkee lähinnä pianon ja hipihiljaisten taustojen kanssa, toisinaan rock roiskuu rohkeammin, vaan koskaan ei tahdo arvata seuraavaa mutkaa. Arvaamattomuus on musiikillisesti ehdottomasti vahvuus, mutta samalla mitään sen ehyempää albumikokonaisuutta biisisarjasta ei kyllä synny. Toisaalta: kaipaako moista niin moni?

Rappiota tihkuva ja hitaasti laahustava Nähdään radalla näkee huonosti käsikirjoitetun rakkaustarinan wannabepellonpään kanssa lähinnä riippana kaulassa, masennuksen puristuessa pisaroiksi joka pinnalle. Garageisen kitararockin grungemmalla puolella pörisevä Lähikaupan mies ei sekään tuo onnea, ei ainakaan perinteisessä mielessä. Näiden energiamittareilla mitattuna äärimmäisen kaukaisten pisteiden väliin asettuvat muut raidat ovat melkoinen joukko ja lauma, josta voi olla montaa mieltä.

Taide ei voi odottaa svengailee veikeästi, ironisestikin, venkoilun levitessä musiikin puolelle. Suorastaan kaunis pianoballadi Aittaluodon tehtaat yllätti sinkkuna ja paikkaansa hakeva ihminen taitaa nähdä tehtaan savua tupruttuvassa hahmossa jotain toisenlaista. Suuren ja pienen, menneen ja nykyisen, kaikkien mahdollisten menneiden tulevaisuuksien painolastin tuntu – paljon saadaan mahtumaan neljään pakahduttavan tunteikkaaseen minuuttiin.

Hyvästit pojille on kumma levy, mutta askarruttavalla ja mielenkiintoisella tavalla. Nöyryytetyt ovat kääntäneet vastoinkäymisensä voimaksi, jolla tielle osuvat lohkareet halkaistaan ja joet voidaan ylittää. Tie edessä on avoin ja mahdollisuudet valtaisat, voisin tosin suositella pientä tyylillistä karsintatyötä – tai sitten aivan toiseen laitaan kunnarin pamauttamista.