Lätsä: II

Helmi Levyt

Lätsän toinen pitkäsoitto on kiistatta tummempi, surumielisempi ja pohtivampi kuin loppuvuodesta 2020 ilmestynyt debyyttialbumi. Elämä on sittemmin tullut iholle ja ajat ovat muuttuneet suht synkiksi, kun maailma tuntuu taas leijailevan ilmapallona kaktuspuistoon, erästä artistia lainatakseni.

Tummuus ei tarkoita folkahtavasta poprockista ja kevyistä käsistä luopumista, asioiden pinnat vain valaistaan eri tavoin kuin ennen. Meret ovat muovialtaita, aika on pois raiteiltaan, ihminen hakee paikkaansa muutosten kourissa. Tuo vaatii joidenkin biisien ajamista rockimmalla vaihteella, toisiin taas menneiden aikojen groove, svengi ja toisinaan jopa soulpop tuovat maustetta. Lätsä on kuka on, mutta samalla enemmän ja värikkäämmin.

Samassa rytäkässä Dumari on vaihtunut Dylaniin ja monin tavoin kaikkea tapahtunutta kuvaa osuvasti ankkuriraita Vierivä kivi (Ei vieri enää). Tekstissä rock’n’roll kuoli sitten viimeinkin, vallankumous päättyi sammaleiseen uneen ja heinän kasvuun, kaikki on ohi ja on aika mennä nukkumaan. Ankkuri painaa kovasti perää alemmas, aina vain lähemmäs pohjaa, mutta onneksi II-albumista on muuhunkin.

A-puolen sinkkusateen jälkeen soiva Vanha viini on tahollaan loistavin mahdollinen ykköspuolen päätös, svengaavan bändisoundin hohkatessa analogista voimaa – ei se rock näissä kohdin edes sätki kivusta, vaan nauttii kuolonjälkeisestä elostaan. Kaikki joka syntyy myös kuolee, vain syntyäkseen uudelleen. Kiertokulku ja syklisyys niin yksilön, yhteiskunnan, kuin jopa maailman mittakaavassa on yksi levyn toistuvista teemoista.

Rakkaus on sokea kolhii itseään herttaisesti, tietäen heti alusta lemmen pelin hinnan ja lähtien silti mukaan karuselleista vanhimpaan. Jo lähes vuoden ikäinen sinkkuveto Romurautaa ymmärtää ’parasta ennen’ -päivänsä livahtaneen jo aikaa sitten ohi, joten tässäkö tämä nyt oli, romuraudaksi itsensä rinnastava kertoja pohtii. Kuulija saa tietysti jälleen päättää, että onko kyse silkasta metaforasta, mutta menneiden päivien kaipuu kaikuu näistäkin sanoista. Vielä pidemmälle kysymyksineen menee alkusyksyn sinkkuraita Naiivi laulu joka on nimensä veroinen veto ja loistava albumin avaaja.

Lätsän ilmaisu on dylanisoitunut, kuten tuli jo todettua, mutta se ei ole lainkaan paha asia. Itse asiassa Laulu esineistä ja sinkuksikin nostettu Ulkoavaruus ovat kaiken kukkuraksi rohkeita avauksia, joiden takaa pilkistää syvää ajattelua, asioiden tiukkaa pohtimista. Kaikki ei olekaan mustaa ja valkoista, vaan maailma on täynnä harmaan sävyjä, jotka eivät olekaan niin harmaita sitten lopulta. Ajat ovat muuttuneet, kuten moni on jo huomannut, vaan Lätsä tuntuu löytävän äänensä uudessa ajassa.