Vilma Talvitie: Mistä mihin

Omakustanne

Vilma Talvitie julkaisi reilu puolitoista vuotta sitten debyyttialbuminsa ensimmäisen sinkun. Katsokaa kuinka katoan oli, ja on edelleen, järkyttävän väkevä kappale, niin tekstinsä, musiikkinsa kuin kaikkien eri viestiensä puolesta. Kansanmusiikki ja moderni vahvasti orgaanista rytmiä hyödyntävä pop ovat ehkä paperilla kummalta vaikuttava tanssipari, mutta tanssi luonnistui moitteetta. Jo yksistään tuon sinkun ansiosta halusin tarttua Talvitien esikoislevyyn.

Pysähdyn edelleen em. sinkun kohdalla ja samaan voimallisuuteen yltää kuluvan vuoden alussa julkaistu Laulaja vailla ääntä -kappale, jossa laulaja kokee esiintymislavalla täydellisen jäätymisen. Tai ennemminkin kyse taitaa olla ramppikuumeen synnyttämästä painajaisesta, sillä lopun voi tulkita myös aluksi, kirouksesta irti pääsemiksesi. Niin tai näin, itse kappale on rakennettu kuin pienoissinfonia, jossa tunteet vellovat ja tyrskyävät aikansa, vaan draama ei silti prässää biisiä tai kuulijaa liiaksi alleen.

Raitoja on oletettavasti hiottu studiossa enemmänkin, mutta kaikkea materiaalia leimaa silti välittömyyden ja alkuvoimaisuuden tuntu. Vokaalit, piano ja hyvin, hyvin niukat rytmit ovat lähes aina kaiken ydin. Eikä rytmien puolella puhuta mistään syntetisaattoribassojytkeestä, vaan nyt käytössä ovat useimmiten pianon kannen kolahdukset, hiljaa soitettu pieni rumpu ja niistä kumpuavat tunteet. Talvitien laulut ovat kuin virtaavaa vettä, villejä puroja mitä upeimmissa metsämaisemissa ja toisinaan hetkellisesti seesteiseksi lammeksi muuntuvia tuokioita. Perinteisyys ja kansanmusiikki ovat alati läsnä ja silti kaikki kuulostaa tuoreelta, modernilta, ajattomalta.

Tekstien puolella keskiössä on usein kertoja, maailman turuilla ja toreilla paikkaansa hakeva ihminen. Sormet irti näkee juhannusyön taian uhkaavuuden ja elektronisesti (?) vahvistettu äänivalli rakentaa yhden kokonaisuuden komeimmista torneista. En kolmea unoha nauttii saman auringon säteistä, mutta syvemmältä kouraisevien aaltojen avulla perinteisen ja modernin sekoittuessa niin sanoissa kuin äänissä. Levyn tarinoita ei pääse usein kutsumaan onnellisiksi, mutta lohtua voi löytää useammastakin pienestä osasta, tien varren kultahippumaisista palasista.

Ehkä ristiriitaisin ja kummallisin sarallaan on sinkkunakin kuultu Helppoo ja ihanaa, jossa rakentamisen ja tuhon vuoksi ja luode tuntuvat olevan ikuisessa liikkeessään. Kertojaa koetellaan, hänen unelmansa ja valintansa haastetaan, mutta periksi ei anneta. Koska ei osata, vai koska ei voida? Kuulija saa itse vastata kysymykseen, mikä tietysti asemoi hänet samalla osaksi tarinaa.

Mistä mihin on kiehtova ja askarruttava levy, jota haluaa kuunnella ja ymmärtää, mutta jonka joihinkin lukkoihin meistä jokaisen pitänee vain luoda omat avaimemme. Melkoinen debyyttilevy, jonka myötä Talvitie avaa itselleen monta mahdollista tulevaisuutta.