Aleksi Myllykoski: Silent Chaos

Signature Dark

Aleksi Myllykoski jatkaa kolmannella albumillaan melko tarkkaan samoilla linjoilla, joita koronaa ja sen muutosvoimia peilannut St. Virus ja elokuvamaisen venytettyjä tuokioita Tapani Rinteen kanssa kuluvan vuosikymmenen alussa esitellyt Dark Days ovat elektronisuutta suosivaan äänimaisemaan piirrelleet. Jälleen mukana kahdella raidalla on Tapani Rinne, jonka puhaltimet tuntuvat löytävän Myllykosken sielun langat.

Silent Chaos on neljän kappaleen ja reilun kolmen vartin mittainen annos hiljaista kaaosta, joka käsittelee muuttumattomuuden askarruttavia sfäärejä. Näennäinen pysyvyys saattaa leimata ihmiskunnan eloa, jossa maanantaista maanantaihin ei näytä paljoa tapahtuvan tavalliselle kaduntallaajalle. Maailma kiertää samalla radallaan, vuodenajat toistuvat, kaikki on syklistä – ja ei kuitenkaan. Kosmoksessa toimivat voimat laskevat jo planeettamme loppua, olkoonkin että se on vielä valtaisien aikojen takana. Näitä pohtiessa ambientin, öisen jazzin ja surisevien äänimaisemien värähtely tuottaa levyllisen myllykoskimaista äänitaidetta.

Kaaoksen reunalta kauneutta löytävä The Ritual of the Ascent rikastuu Rinteen ja Heikki Lindgrenin mukanaolosta. Melankoliset, tummat ja kovin viehättävät muodot muuntuvat, kehittyvät ja käyvät läpi prosesseja, jotka heijastelevat kaikkeutemme olemusta. Signature Dark selkeyttää hetkellisesti avaruuden, mutta kuten todettua – mikään ei ole pysyvää. Vääjäämättömyyden ei tarvitse kuitenkaan olla surumielistä, sillä oman lineaarisuutemme ymmärtäminen on parhaimmillaan silmät avaava ja hetkeen herättävä kipinä.

Kaikki kuitenkin päättyy ja ankkurina kuultava Sun Swallower voi olla yhdellä tasolla musta aukko. Järjestyksen kaikkeuteen tuova järjetön ilmiö, joita ilman galaksitkaan eivät olisi rakentuneet nykyisenlaisiksi ilmiöiksi. Sun Swallower voi tavallaan jyrnyttää saman valtaisan generaattorin voimasta, joka sai Godardin mustavalkoisen Alphavillen pyörimään ja Blade Runnerin huimimmatkin maisemat vilkkumaan. Hitaasti ja verkalleen, hetken murskaavaa voimaa korostaen, mutta silti prässiä samaan aikaan pidätellen. Saatamme löytää itsemme lopulta avaruudesta, jonkin Nostromon tai Botany Bayn viereltä, väistämättömän tuhon hakiessa yhä lopullista muotoaan.

Ihminen on pieni, aurinkomme kovin vähäinen ja edes galaksimme ei lukeudu raskassarjalaisten joukkoon. Me kuitenkin olemme, minä olen. Näen universumin ympärilläni, matkaan kiven pinnalla avaruuden halki huimaa vauhtia. En tiedä mihin kaikki päättyy, mutta tänäänkin voin sulkea silmäni ja antaa äänten johdattaa minua. Silent Chaos on aihepiiristään huolimatta ystävällinen ja asioita kiihtymättä tarkkaileva teos, jolla Myllykoski jatkaa omaa kehitystään artistina.