Sir Liselot: Paprika, Quirky Girl Moshpit

Minna Records

Tuottajanakin kannuksia ansainneen Liisa Tanin kokeellinen elektronisfolkahtava sooloprojekti tarjosi yhden viikon mojovammista yllätyksistä’, vaikka kyseessä on jo proggiksen neljäs pitkäsoitto. Taisin myydä etukäteen itselleni jotain ihan muuta, koska Tani on tuottanut aiemmin kovia kotimaisia rokkikoneita Pintandwefallin ja KISSAn tapaan. Nyt rock voidaan sellaisena kertosäevetoisena kolmen minuutin hömpöttelynä unohtaa täysin, sillä Sir Liselot seikkailee samoissa puistoissa Syd Barrettin ja kumppaneiden kanssa. Tarvitaan siis varmaankin 3D-laseja ja 4D-ajattelua, jotta kerä purkautuu.

Muoto on härskisti yllätyksellisyyttä hyödyntävä ja matto tempaistaan tasaisen epätasaisesti jalkojen alta. Studiossa on käväissyt apua tarjoamassa myös värikäs joukko erityyppisiä tekijöitä, ja lopputulema on kiistatta luokkaa ’jotain muuta’. Tuottaja kun on saanut vapaat kädet, niin tasoja, kerroksia ja tekstuureja ei ole latoessa laskettu. Toisinaan tuntuukin hieman siltä, että tahallaan karkuun päästetty mopedi taisi kadota jo tyystin horisontin taa, mutta heti perään voi pohtia: oliko se alun alkaen tässä tarkoituskin? Päätä kivistää pähkiminen, eikä Hengen kaa -tyyppisten moneen suuntaan tempovien raitojen panos auta asiaa.

Korvani tykkäävät kovasti lähes jokaisen biisin jostain kohdasta, vaikka melodioita pyritäänkin tuuppimaan alas portaita ja riffeille, sun muille perinteen pölypalloille ei jätetä paljoa lebensraumia. Rosoa on sen sijaan rapattu pintoihin alleviivaavan runsaasti ja mm. poloinen Valaiden vatsassa piestään lähes henkihieveriin, eikä edes sinkkuraita Lumitalo tahdo pysyä kasassa kahta ja puolta minuuttiaan. Ärsyttävää, kiukuttavaa jopa, eli ainakin äänet saavat aikaiseksi reaktioita.

Mitä sitten sanoa, mitä todeta tästä levystä? Sekalainen, silppumainen, sipulimainen. Ensimmäinen työpäivä soundaa lähinnä demolta, Kissakahvila samoin, mutta kuvasta puuttuu stereototalmainen villin hauska arvaamattomuus. Eikä näistä numeroista löydy myöskään kaikkien foliohatturokkareiden kuninkaan, John Fruscianten, soolotöiden hilpeää hillittömyyttä, vaikka jotain vastaavaa haistelenkin tavoitellun.

Onko taustalla kenties yhtenäinen tarina, vai ovatko nämä elon kummallisia komeroita koluavat numerot vain sattuman helminauhaa? En tiedä, mutta päässä alkaa humisemaan ja nostan kädet pystyyn. Tätä solmua en osannut avata, enkä löytynyt näihin oviin avaimia.