Enemy: The Betrayal

We Jazz

Tuntemattomia ovat vapaana virtaavan jazzin tiet, etenkin kun klassisen piano-basso-rummut -kolmikannan voimin ryhdytään tutkimaan ennakkoluulottomasti mm. modernin popin ja hiphopin mahdollisuuksia. Järkihän tahtoo huikata väliin, ettei tuosta voi syntyä mitään säntillistä, mutta koskapa järki olisi toisaalta päässyt määräilemään musiikin kaltaisen kummajaisen tekemisiä?

Pianisti Kit Downes, basisti Petter Eldh ja rumpali Jamers Maddren ovat kukin timantinkovia tekijöitä tahoillaan, joten trion kolmannen pitkäsoiton väkevyys ei periaatteessa ollut yllätys. Paitsi että se pääsi sittenkin taklaamaan ainakin allekirjoittaneelta ilmat pihalle suht täydellisesti. Äänitykset on tehty kuuleman mukaan vaivaisessa päivässä, eikä lopputulemaa ole hiottu puhki jälkituotannon limbossa. Kolmikko tuntuukin oikeasti soittavan yhdessä ja samassa tilassa, mistä sukeutuu positiivista läheisyyden tuntua. Ilmassa ei siis ole ahtauden, vaan äärimmäisen intiimin ja tiiviin kanssakäymisen väreitä.

Kolmikko on myös itse vastannut kiekkonsa tuottamisesta, editoinnista ja miksauksesta, joten langat ovat pysyneet tiiviisti tekijöiden käsissä. Ratkaisu on luonnollisesti kustannustehokas, mutta etuja on muitakin. Tiivis paketti onkin tuottanut taiteellisesti tinkimättömän tuloksen ja omien sanojensa mukaan ”hädin tuskin lainkaan harjoitteleva” yhtye näyttää löytävän selkäytimestä sen maagisen tilan, jota toiset joutuvat tavoittelemaan loputtomasti treenaten.

Sinkkulohkaisut löytyvät jo alkukahinoista. Klassisten jekkujen kanssa leikittelevä Hollywood Bypass nappaa siivun elokuvatehtaan lumosta ja kietaisee siitä itselleen tyylikkään luomuksen. Draamaa, hiljaisia hetkiä, öistä vibaa ja mahdollisuuksia – eli kaikkea mistä unelmien Hollywood on/oli tehty. Neglecting Number One lisää mittaan tunnin, ui vieläkin rauhaisammin altaassaan ja huokuu niin ikään ylimaallista rauhallisuutta – kiihkeyden poreillessa silti alati pinnan alla.

Kiekolta löytyy vain kaksi neljän minuutin rajan puhkaisevaa numeroa, eivätkä kaikki raidat pysy elossa edes kahta minuuttia. Tiivistys, kiteytys, optimointi – nuo voivat olla musiikin yhteydessä rumiakin sanoja, mutta lyhyenläntä Liability osoittaa avaria tiloja löytyvän pienemmissäkin mittapuissa. Sinkkujen vanavedestä ponnahtava Sun loistaa myös sellaisella voimalla, että kolme minuuttia riittää vallan mainiosti muurahaispesämäisen ihmeen parissa. Toisaalta neljän minuutin rajakaan ei hyydytä trion moottoria, mistä monisyinen Fiend toimikoon esimerkkinä.

Enemyn tapa työntää modernia jazzia uusille rajoille on raikkaan erilaista. Trion vallaton tapa ilakoida instrumenttiensa kanssa tempaa myös osapuilleen väkisin mukaansa, sillä kuinka näin vahvaa virtaa voi – ja kannattaa – ensinnäkään vastustella? The Betrayal ei petä.