Anton Haring: Pilvilinna

Haring Panic Records

Aika tarkkaan vuosi sitten sain huomata Anton Haringin muuttuneen haurasta folkpoppia hiljalleen soittelevasta artistista tuhdimpaa rokkia esittäväksi bändiksi. Näin jälkikäteen tarkasteltuna on helppoa huomata Helppoa elämää -albumin olleen murroskauden teoksen. Yksi maailma jätettiin taakse, toista kohden lähdettiin vahvassa uskossa – kuten nuorten muusikoiden kuuluukin tehdä.

Pieniä kirjaimia biisien nimissä suosiva Pilvilinna jatkaa suomenkielisen poprockin mahdollisuuksien kartoittamista, harhautumatta kuitenkaan kovinkaan kauas tuttujen paikkojen pihapiireistä. Tuo pienimuotoinen arkuus onkin Pilvilinnan vakavin – ja oikeastaan ainoa – suurempi ongelma, sillä Haringilta löytyisi mielestäni hartioita tätä huomattavasti kunnianhimoisemmankin materiaalin synnyttämiseen, esittämiseen ja yhä vain edelleen kehittämiseen.

Sitten edellisen levyn on ilmestynyt neljä sinkkua, jotka kaikki on kerätty myös albumille. Digiversiona levy on yhdeksän raidan mittainen, mutta CD:n itselleen hankkivat saavat vanhan liiton hengessä kaupanpäällisiksi vielä kaksi lisäkappaletta, joita ei verkosta tätä kirjoitettaessa löydy. Koska arvioitavaksi saapui CD, katson kahden bonusbiisin olevan kuitenkin osan kokonaisuutta.

Niin, ne kokonaisuudet. Siinä missä edellisen levyn soundimaisemat olivat ehkä jo tarpeettomankin rikkaita, on Pilvilinna selvästi yhtenäisempi kappalejoukko. Jopa digi-ankkuri turha uskoo kohtaloon pitää siipensä riittävästi kurissa, eikä Anges Tannerin kanssa esitetty sinkkuveto kaikki hyvin pomppaa liiaksi muusta rintamasta erilleen. Vaikka levy on Haringin itsensä DIY-hengessä alusta loppuun saakka kasaama, löytyy kiekolta mielestäni kuitenkin aimo annos ’bändisoundia’. Eli materiaalia on työstetty yhtye mielessä, joko alitajuisesti tai tarkoituksella.

Tekstien saralla pyöritellään nuoren aikuisen tunnepalettia, joka toisinaan vaikuttaa enemmänkin ruletilta. Kuka olet, mistä tulet, mihin menet ja miksi? Onko kaiken tapahduttava, vai missä määrin omaa purttaan voi komentaa, vaikka ihan peräti täyskäännöksiin… Nämä ovat ikuisia kysymyksiä, joihin ei tarjota taianomaisia vastauksia, koska sellaisia ei edes ole olemassa – fakta, jonka kertoja tuntuu myös albumin edetessä oivaltavan. Elon polte tuntuu kun älä anna mitään lisää soi, sokaise mut kaipailee harhautusta tuskasta ja päästä vapaaksi kärvistelee.

Pilvilinna ei lopulta sen suurempia palatseja rakentele, mutta osoittaa potentiaalia löytyvän. Niinpä kun CD:n sulkeva myrskyn hajottama katoaa hiljaisuuteen voi horisontissa nähdä jo kantokykyisempiä pilvimuodostelmia.